Älypää Pelit

Pihamaalla tekevät myyrät joka vuosi todellista myyräntyötä. Komeat multakeot eivät todellakaan kaunista nurmikkoa, ja kukkapenkkien pehmeä multa houkuttelee niitä rakentamaan uusia käytäviä ja samalla kukat menettävät juuriaan ja me kukkasiamme.

Söpö kaivaja.

Eilen aamulla klo 7.45 ilmestyi pihamaalle jättiläismyyrä, isoin kaivinkone, minkä olen nähnyt. Naapuriin tarvitaan kipeästi vettä, kaivon vesi on osoittautunut kelvottomaksi. Nelisen vuotta sitten meillä ei oman kaivon vesi riittänyt päivittäiseen tarpeeseen, tallilla ei riittänyt hevosille juomavettä. Päätimme osallistua paikalliseen vesiosuuskuntaan. Nyt emme ole enää kaivoveden varassa. Voin pestä kuivanakin kesänä vaikka neljä koneellista pyykkiä. Se on hienoa se. Tämä vaivaton ja varma vesi tuli aika hintavaksi, koska naapurit eivät aina ole hyviä naapureita eli tallille jouduttiin vetämään vesiputket kiertotietä, mutta se on taas oma tarinansa.

Tuo jättiläismyyrä kaivoi aamupäivä aikana meidän pihamaan poikki komean kaivannon. Olemme näet johdon ääripäässä, josta sitten jatketaan vesiputkea naapuriin. Illan suussa kaikki oli meidän pihan osalta valmista, kaivanto peitetty ja tasoitettu hienosti. Olen aina seurannut osaavien ammatti-ihmisten työtä mielelläni. Tuo kaivinkoneen kuljettaja oli mahdottoman taitava. Vaikka nurmikkoa rikkoutui, korvaukseksi saimme pellolle hienon parkkipaikan.

Myyrä eli Krtek tsekiksi. Täytyy pikku tsekkien olla kielellisesti varhaiskypsiä. Eipä onnistuisi meidän 3-vuotiaaltakaan tuo Krtek.

Kirjallisuudessakin esiintyy myyriä. Tšekkiläisen Zdeněk Milerin luoma Myyrä (Krtek) on tunnettu lastenkirjojen ja piirroselokuvien sankari (Kun Myyrä sai housut, Myyrä eväsretkellä).

 
Älypäässäkin tuntuu taas jokin tekevän myyräntyötä – taas takkuaa.

Hevoset ovat tarkkoja heinän laadun suhteen. Hevosten omistajat vielä tarkempia. Meillä tallilla on suuri dilemma, hankitaanko kuivaa heinää vai säilöttyä. Säilöheinä ei yskitä, mutta ei ole hevosten hyvinvoinnille yhtä hyvä kuin kunnon korsirehu.

Siinä tuli mieleen, mitä mahtoivat syöttää hevosilleen Aleksanteri Suuri tai Napoleon.  Niille arvokkaille ratsuilleen.

Koska visailen niin historian kuin kirjallisuuden kysymysten parissa, ei ole pahitteeksi palauttaa mieleen aihealueiden kuuluisia hevosia. Tästä jutusta tullee aika pitkä, mutta päätin ottaa mukaan kaikki muistamani kymmenen kulttuurillisesti merkittävää hevosta. Kuvien kera. Puolustelin itselleni, että on niitä muissakin blogeissa usein vielä pidempiäkin juttuja. Aloitetaan aakkosjärjestyksessä!

Bukefalos

Bukefalos oli alun perin tarkoitettu Aleksanteri Suuren  isäälle Filippos II:lle. Hevonen oli hyvin säikky ja hermostunut eikä antanut nousta satulaan. Hevonen pelkäsi varjoaan. 12-vuotias Aleksanteri Suuri huomasi tämän ja onnistui kesyttämään hevosen itselleen. Bukefalos tarkoittaa muuten härkäpäistä.

Aleksanteri ratsasti Bukefaloksella monissa taisteluissa. Bukefalos haavoittui kuolettavasti 326 eaa Hydaspes-joen taistelussa.

Comanche

Comanche oli myös sotaratsu. Little Big Hornin verilöylyssä 1876 hevonen oli 13-vuotias. Vaikeasti haavoittuneenakin se kantoi ratsastajaan, kapteeni Keoghia vielä pitkään.  Comanche oli lopulta ainoa, joka jäi tästä verisestä taistelusta henkiin. 

Hengroen

Hengroen oli kuningas Arthurin hevonen. Arthur on päinvastoin kuin yleensä luullaan todellinen historian henkilö. Artorius nousi loistavien sotataitojensa avulla sotaruhtinaaksi (dux bellorum). Hän voitti ratkaisevan Mons Badonikuksen taistelun 900 saksia vastaan ratsuväkensä avulla.

Incitatus

Tässä on nyt se kuuluisa roomalainen melkein konsuli. Incitatus oli Rooman keisari Caligulan lempihevonen, jota Caligulan kerrotaan hemmotelleen. Sillä oli marmorista tehty talli ja purppuraloimi. Caligula myös suunnitteli Incitatuksen nimittämistä konsuliksi. Joko tosissaan vai senaatin kiusaksi?

Kluger Hans

Tämä Viisas Hans hämmästytti saksalaisia viime vuosisadan alussa. Se vastasi kopauttamalla kaviollaan tai päänyökkäyksellä omistajansa von Ostenin  kysymyksiin. Se osasi laskea laskuja, tavata ja laskea esineiden lukumääriä.

Omistaja oli ammatiltaan opettaja. Ilmeisen hyvä sellainen. Tällaisia tarvittaisiin myös Pisa-Suomessa. Preussin Akatemia kiinnostui hevosen taidoista niin, että määräsi asiaa varten tutkimusryhmän.

Käthy

Mannerheimin Käthysta on käytetty myös nimeä Kate. Käthy syntyi Ruotsissa vuonna 1934. Käthy oli näyttävä hevonen. Se oli 171 cm korkea tamma, väriltään rautias.  Mannerheim halusi hevosen nimenomaan Ruotsista, jossa hevoskasvatuksessa oltiin huomattavasti Suomea edellä. Toiveena oli 5–6-vuotias, kookas, ruskea, tasaisesti asteleva, ohjaksille herkkä sekä liikennettä ja ammuntaa pelkäämätön hevonen.

Käthy oli mukana hautajaissaattueessa 4. helmikuuta 1951 puettuna koko hevosen peittävään mustaan surukaapuun, joka oli tätä tilaisuutta varten hankittu Ruotsista.

Marengo

Keisari Napoleon piti erityisesti arabialaisista kimo-oreista. Hänen kuuluisin ratsunsa oli Marengo, pieni arabi, vain 140 senttiä säkäkorkeudeltaan. Kerrotaan että tällä hevosellaan Napoleon ratsasti kaikki tärkeimmät voittonsa. Se kantoi häntä niin Austerlitzin, Jenan kuin Waterloon kuuluisissa taisteluissa. Napoleonin joutuessa pakenemaan viimeisestä taistelustaan Waterloossa jäi uupunut  Marengo taistelutantereelle, josta taistelun englantilaiset voittajat sen löysivät ja veivät mukanaan siitosoriiksi Englantiin.

Pegasos

Pegasos (Πήγασος, Pégasos, lat. Pegasus) on kreikkalaisen mytologian siivekäs hevonen. Kun Perseus oli tappanut Medusan, Pegasos auttoi häntä lennättämällä hänet selässään kotiin.

Kun Bellerofon oli Pegasoksen selästä surmannut Khimairan, hän ylpistyi niin, että hän päätti lentää hevosellaan taivaaseen, mutta Belleforonin pudottua selästä Pegasos jatkoi edelleen lentoaan, ja Zeus asetti tämän Pegasus-tähdistöksi taivaalle.

Pegasos yhdistetään myös muusiin. Tämän vuoksi Pegasoksesta puhutaan usein myös runoratsuna.

Rosinante

Don Quijote hyökkäsi tuulimyllyjä vastaan laukaten peitsi ojossa. Ratsunaan hänellä oli Rosinante, joka hänen silmissään oli komein ja mitä tulisin hevonen. Kuvan aasi on muuten nimeltään Rucio.

Sleipnir
Odinilla oli nopea ratsu, Sleipnir. Nopeutta edesauttoi jalkojen lukumäärä eli kahdeksan.

Maantieviruksen kansikuvaa

Lukuvuorossa on nyt Stephen Kingin Maantievirus matkalla pohjoiseen. King on siihen koonnut 14 kauhukertomusta. Olen aina pitänyt tarinoista ja kertomuksista, mutta en mielelläni lue novelleja. Ehkä niiden muototiukkuus on se mikä ei viehätä tai miellän ne kirjailijan hahmotelmaksi laajemmaksi teokseksi, johon kuitenkaan aihe ei riitä.

20-luvun alussa syntyi amerikkalaisessa kirjallisuudessa oma laji, short story, ja vuoden 1945 jälkeisessä saksankielisessä kirjallisuudessa siitä  tuli huomattava lyhytproosamuoto (Kurzgeschichte) novellin rinnalle. Tätä edisti sodanjälkeinen paperipula.

Tarinaan hypätään kuin liikkuvaan junaan eli mennään välittömästi kerronnan ytimeen. Henkilöt ovat usein aivan tavallisia, mutta kertomuksessa tapahtuu jotain heille merkittävää. Tunnusomaista on myös kuvailu, mutta se tapahtuu adjektiivien ja kuvailevien verbien avulla. Nimen mukaisesti kertomukset ovat lyhyitä tuokiokuvauksia. Tapahtumia on vähän.

Amerikkalaista parhaimmistoa edustavat Ernest Hemingway ja William Faulkner. Saksalaisista on mainittava  Wolfgang Borchert, Heinrich Böll ja Ilse Aichinger. Böllin kertomuskokoelma ”Wanderer, kommst du nach Spa…” sodanaikaisesta ja –jälkeisestä elämästä Saksassa kuuluu niihin teoksiin, joita luen aina uudestaan.

Kokoelman nimikertomus kertoo nuoresta haavoittuneesta sotilaasta, joka tuodaan hänen vanhaan kouluunsa, josta on tehty sotilassairaala. Hän tunnistaa sen vasta piirustusluokan omin käsin taululle kirjoittamastaan tekstistä: Wanderer, kommst du nach Spa….

„Wanderer, kommst du nach Sparta, verkündige dorten, du habest uns hier liegen gesehn, wie das Gesetz es befahl.“

Eilen päivä paistoi, mutta aamu alkoi tylysti. Postilaatikko oli tyhjä. Ei ollut aamulehtiä kahvipöytään. Saimme parisen tuntia ylimääräistä aikaa, jonka käytin –yllätys, yllätys – pelaamiseen. Pelisivut muuten toimivat erinomaisesti.

Tänään vietetään Eino Leinon päivää. Päivä tunnetaan myös nimellä Runon ja suven päivä.

Aloite runon ja suven päivästä tuli aikoinaan Veikko Sinisalolta.

Päivää on juhlistettava.  Annetaan Leinon kynän puhua. Siis Runon ja suven päivänä:

PAISTA PÄIVÄ!

Paista päivä, köyhän päivä,

paista päälle päivän lapsen,

siniviitojen välitse;

paistat päälle yönkin pojan,

halki mielen hallaisenki,

keltalehtien lomitse.

Paista päivä, suuri päivä,

paista suurta sunnuntaita,

saarelle suven ijäisen;

paistat työnkin paahtajalle,

elon arki-askareihin,

joista voimani väsähti.

Paista, päivä, lämmin päivä,

paista mulle, paista muille,

koko kylmälle kylälle;

anna mulle uusi usko,

muille armas aamurusko,

enin orjille elämän.

RAUHA

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

PIONEJA

Eilinen tarjosi parasta kesäsäätä. Jo varhain aamulla istuin ulkona ja ihailin. Tuoksua, nyt on mukana myös pioni. Lintujen laulua, mukana myös tuntematon taiteilija, ilmeisesti kerttunen.

Koivujen kaunista säestystä lintujen kuorolle. Ihme kyllä liikenteen melu pysyi kohtuullisena. Yleensä Pälkäne-Valkeakoski –tiellä jyrää raskas liikenne niin, että linnunlaulua tuskin erottaa. Kartalta katsottuna tie vaikuttaa liikenteellisesti mitättömältä.

Edellisenä iltana olin sanonut hyvästi taas vähäksi aikaa Tuntemattoman tovereilleni, nyt oli mukana Seppo Jokisen ”Kuka sellaista tekisi”. Oli kiire lukea se loppuun, koska talon mies odottaa vuoroaan malttamattomana. Yleensä ulkolukemiseni on raskasta, sellaista jota on hankala lukea sängyssä iltalukemisena tai kirjan teksti on niin pientä, että vain auringonvalossa lukeminen sujuu vaivattomasti. ”Kuka sellaista tekisi” ei ole Jokista parhaimmillaan, mutta oli kiva käydä taas Tillikan terassilla. Kotikaupungin tutusta miljööstä on aina mukava lukea.

BIALETTEJA

Ennen Jokista viilasin kynnet. En ole viime aikoina tiskannut, vaan talon mies on hoitanut tuon askareen. Tiskiaineet haperruttavat kynnet, ja nyt  kerrankin käteni ovat kutakuinkin huolitellun näköiset. Kynsissä on jopa lakkaa. Meillä ei siis ole astianpesukonetta. Tuttavat ja sukulaiset jaksavat ehdotella sellaisen hankkimista. Emme hanki. Ensinnäkin ei ole tilaa, toiseksi haluan lasien olevan kirkkaita ja kattiloiden kiiltävän.

Mietin siinä sitten aamuauringon paisteessa, mitä tarpeellisia ja mitä tarpeettomia varustuksia koteihin hankitaan. Sähköliesi ja jääkaappi ovat ehdottoman tarpeellisia. Ilman pesukonetta voisin tulla toimeen, mutta silloin ei pahemmin riittäisi aikaa älypäille. Arkkupakastimen kansi toimi meillä aikoinaan tarpeellisena lasku – ja säilytyspintana eli kantta ei juurikaan aukaistu. Nyt pakastin on tallilla kauralaarina. Ja keittiöön löytyi hurjasti lisää tilaa. Meille riittää jääkaappi-pakastin –yhdistelmä, jossa pakastin on tilavuudeltaan pieni.

Talon mies hankki komean yleiskoneen siinä toivossa, että leipoisin useimmin. Sitä ei ole käytetty kertaakaan. Siis tarpeetonta tavaraa.  Mikro nököttää keittiössä paraatipaikalla – lähes käyttämättömänä. Tarpeeton. Meillä ei ole vedenkeitintä eikä espressokonetta. Tai on, mutta tavallinen italialainen Bialetti-keitin. Tavallisesta kahvinkeittimestäni en luopuisi. MoccaMasterilla saa aivan mahdottoman hyvää kahvia. Leivänpaahdin on myös usein käytössä.

Muista kodinkoneista voisin luopua erittäin mielelläni pölynimurista. Se metelöi liikaa. Tietokoneet ja televisiot ovat tarpeellista tavaraa.

En ole vempainten ylin ystävä. Mutta jotain sentään haluaisin, haluaisin yli kaiken. Se on pyykinkuivausrumpu. Se olisi todella tarpeellinen, talvisin erityisesti. Vaan kun ei ole tilaa.

Tiistaina ja keskiviikkona oli täälläpäin Suomea aurinkoa. Pääsin pihamaalle istumaan valkoiseen korituoliini. Valkoapila on alkanut kukkia. Se on pihapiirin nurmikon kaunistus. Jasmiini kukkii. Sen tuoksu tuntuu kaukanakin. Naapurin pellolla kaadettiin eilen heinää. Optimistina tulkitsin sen niin, että sade pysyy ainakin pari kolme päivää loitolla. Maanviljelijöillä on perinteisesti paremmat säätiedotukset käytössään. Mutta voihan heinän laittaa säilöpaaleihin, noihin moderneihin maisemanpilaajiin. Tällöin heinän ei tarvitse olla kuivaa. Onneksi on tuo piha. Talon mies innostui maalaamaan keittiön vanhaa rapattua seinämää. Peston haju on erittäin voimakas. Sain vaihdettua sen ainakin hetkeksi apilaan ja jasmiiniin.

Pihamaalla ei tarvinnut olla yksin. Minulla oli mahtavaa seuraa. Olen viihtynyt näiden miesten seurassa jo yli 50 vuoden ajan. Aina on yhtä hauskaa. Vaikka välillä on vakaviakin hetkiä. Erityisesti viihdyn Yrjön ja Anteron seurassa.

Tuntematon sotilas on ihmeellinen teos, sen voi lukea vaikka vuoden välein aina uudestaan. Yhä uudelleen se saa minut nauramaan, ja yhä uudelleen se liikuttaa. Siinä on juuri Linnan tekstin taitavuus, että sodan vakavuus lomittuu huumorin kanssa. 

Toissapäivänä seisoivat Määttä, Lehto ja Rahikainen kovennettua. Samaan aikaan taivaalla jylisivät Hornetit. Se oli kovin todentuntuinen lukuhetki.

PS Kaikille näiden miesten ystäville seuraava osoite http://www.hs.fi/juttusarja/tuntemattomat

Siellä on Ilkka Malmbergin 16-osainen juttusarja Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmoista.

Jaguar XK150 vuodelta 1957

Kyllä naisetkin ovat kiinnostuneita autoista, erityisesti kauniista autoista. Lauantain Porsche-paraati toi mieleen toisen kauniin auton, Jaguarin. Tampereella Hämeenkadulla oli vielä 50-luvulla Hankkijan myymälä. En ikinä unohda sen ikkunassa ollutta pientä, punaista, kaksipaikkaista Jaguaria. Se oli hieno. Miten se oli saatu näyteikkunalle on arvoitus.

 

Jensen 541

Joskus 60-luvun alussa näin Heidelbergin Hauptstrassella uskomattoman kauniin auton. Se oli kuin kuninkaallinen kaikkien Volkkareiden joukossa. Se oli Jensen 541, ilmeisesti vuosimallia 1953. Tätä tyyppiä valmistettiin parisen sataa. Käsittääkseni Jensenit tehtiin täysin käsityönä.

Horch 850

Kolmas autokaunotar on Horch 850. Sen olen nähnyt vain kuvissa tutkiessani Audin historiaa.  August Horch perusti Zwickauhin autotehtaan August Horch Automobilwerke GmbH.  Nimestä tuli riitaa, ja se muutettiin Audiksi. Horch (kuule, kuuntele!) on latinaksi audi. Siitä Audi-nimi. Horch 850 on siis Audin kaunis esiäiti.

Eilen ei satanut ja pääsin kokeilemaan uutta korituoliani aurinkoon. Pari tuntia sitä autuutta kesti. Sitten tuli iso, iso pilvi ja sen myötä kylmä. Oli palattava keittiön pöydän ääreen.

Luin Jarkko Sipilän ”Seinää vasten” pihamaalla loppuun. Se oli ensitutustuminen. Petyin odotuksissani. Sipilän teksti on kyllä jämäkkää ja selkeätä, mutta hän kikkailee hieman liikaa alamaailma- ja poliisislangilla. Pääosassa Takamäki jää taka-alalle ja henkilönä hyvin ohueksi, pääosassa on ataripoliisi Suhonen. Tarina on hyvin tavallinen. Luettu, ja pian unohdettu.

Kirjan kansi noudattaa nykyistä designia: epämääräinen kuva, kirja nimi erottuu juuri ja juuri, mutta kirjailijan nimi jyllää kissankokoisin kirjaimin. Kustantajat siis myyvät kirjoja kirjailijan nimellä. Minusta kirjan nimen tulisi olla se hallitseva elementti.

Lukijat unohtavat nopeasti, minkä teoksen kirjailijalta ovat jo lukeneet. Tätä edesauttaa myös se, että teosten nimet ovat monesti kovasti toistensa kaltaisia. Ei ole usein myynnissä Kennedyn aivoja tai 6/12:ta. Nimiä, joita ei niin vain unohda. Meillä on juuri tästä unohduksesta johtuen useita tuplia, esimerkiksi Lehtolaiselta ja erityisesti Cornwellilta.

Christian Berkel komisario Bruno Schumannina

Eilen esiteltiin TV2:lla komisario Bruno Schumann Friedrichshain-Kreuzbergin poliisipiiristä,  samoin hänen kollegansa Henry Weber ja Anne Vogt. Kreutzberg antaa Berliinistä aika ankean kuvan, mutta totuudenmukaisen. Kriminalisti vaikuttaa modernimmalta kuin Kettu (Der Alte), mutta ei ole Ketun voittanutta. Sitä on tullut katsottua yli kymmenen vuotta eikä vieläkään kyllästytä.

Eilen näin jotain uskomattoman hienoa tuosta keittiön ikkunasta: Porsche-paraatin. Näitä ajoi peräperään ainakin yli 20 yksilöä, toinen toistaan hienompia, vanhoja ja uusia. En olisi uskonut, että Suomesta löytyy niinkin paljon näitä autobahnien pikkukaunottaria.

Tässä lopuksi ihmettelisin kovasti: tänä viikonloppuna nettiyhteydet ja erityisesti Älypään sivut ovat toimineet moitteettomasti. Kumpa olisi aina näin!

Kielistä

Tänään alkaa TV2:lla uusi saksalaisdekkari Kriminalisti. Maila-Katariina Tuominen esittelee sarjaa aamun Aamulehdessä ja päättää kirjoituksensa sanoilla: ”Totisuudesta huolimatta sarja nappaa mukaansa puhuntaanhan EU:n yleisintä äidinkieltä, saksaa. Yli sadan miljoonan ihmisen kieltä kannattaa opiskella”.

Olen aivan samaa mieltä, mutta toisin ajattelevat kouluikäisten vanhemmat.  A1-kielenä eli  3. luokalta asti opiskeli vuonna 2006 saksaa vain 1,1 prosenttia, kun taas englanti jyrää: 91,7 % valitsi oli valinnut englannin. 

Olen ollut jo noin kymmenen vuotta huolissani saksan ja ranskan lukijoiden vähenemisestä. Näiden kahden kielen taitajia tarvittaisiin niin tieteessä kuin taloudessa. Ja näiden kielten välittämä kulttuuriperintö jää yhä harvempien ulottuville.

Olen myös huolestunut oheisilmiöstä. Valinnaisia kieliä valitaan yhä vähemmän, koska helpommallakin pääsee. Ikään kuin koululaiset ja opiskelijat eivät oivaltaisi koulutuksen perustarkoitusta, uusien asioiden oppimista ja omaksumista. Ei kaikki voi olla kivaa ja kevyttä.

Kukkasista

Asumme vanhassa talossa, joka on  rakennettu 30-luvulla. Myös pihapiiri on siis vanha. Keittiön ikkunan alla kasvaa iso pihajasmiinipensas, joka alkaa kohta kukkia. Kukkivan jasmiinin tuoksu on huumaava. Pensas on ollut paikallaan yli 40 vuotta. Se voi hyvin ilman mitään toimenpiteitä. Sitä ovat muotoilleet vain naapurin isännän traktorin peräkärry ja innokas Italiassa asuva kälyni, jonka aamuaskareisiin kuuluu Suomenvierailun aikana  puiden ja pensaiden leikkaus.  Jasmiinia vaan ei saisi leikata, koska kukinnot ovat toissavuotisissa oksissa.

Muita vanhoja kasveja ovat akileijat, jotka ilmestyvät aina uusiin paikkoihin talon  pohjois- ja itäseinustoilla.  Niitä on kahta väriä, hennon vaaleanpunaista ja siniviolettia. Ne ovat kauniita.

 
Pihalla kasvaa myös kolmaskin kaunotar, jolla on paljon ikää. Villiruusu eli metsäruusu on ruusuksi kovin vaatimaton.
Mutta niin vain on sekin kulttuurihistoriallisesti merkittävä  –Schubert on säveltänyt liedin siitä. Goethen Heidenröslein on yksi hänen tunnetuimmista runoistaan:

Sah ein Knab ein Röslein stehn,

Röslein auf der Heiden,

War so jung und morgenschön,

Lief er schnell, es nah zu sehn,

Sah´s mit vielen Freuden.

Röslein, Röslein. Röslein rot,

Röslein auf der Heiden.

Tänään pelataan. Vähemmän visoja, mutta sitä enemmän burracoa. Tänään voimme nauttia auringonpaisteesta ja hyvien ystävien seurasta. Voimme nauttia myös hyvästä ruuasta. Tarjolla on täytettyjä kreppejä. Salaattia omalta maalta.

Ei mikään jännittävä tunnu paljon miltään kun sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa. Kahdestaan on paljon miellyttävämpää.  - Nalle Puh -