Älypää Pelit

on tullut viime aikoina monella tapaa harrastettua. Neitien 6 ja 10 v. kanssa kävimme pikkujouluisissa merkeissä syömässä ja katsomassa Madagaskar 2- animaatioelokuvan. Minulta kesti jonkin aikaa saada juonesta kiinni, kun en ole nähnyt ykkösosaa. Tämä animaatio on  saanut hyviä arvosteluja ja hauska kuva tuo olikin. Itselleni jäi parhaiten mieleen Nykäsen Matilta (kai ?) peräisin oleva lausahdus fifty-sixty, joka oli päässyt tämän elokuvan repliikkeihin.

Naisporukalla olemme harjoitelleet pikku jouluihin "Soihdut sammuu"-laulusta perinteistä piirileikki-esitystä. Kummasti ne vain ovat keski-ikäisten mieleen palautuneet tuohon lauluun kuuluvat eleet ja liikkeet, vaikka itsekukin on sitä viimeksi lapsuutensa jouluissa leikkinyt. Nähtäväksi jää, kuinka moni rohkenee lopulta tulla esitykseen mukaan sitten, kun pikku joulut koittavat.
Tänään kävimme työporukalla Kuopion Musiikkikeskuksessa katsomassa ja kuuntelemassa lauluyhtye Rajattoman Rajaton Joulu-konsertin. Valaistus oli upea lisä ammattitaitoisen ja viihdyttävän yhtyeen konsertissa. Itse pidin eniten - ehkä haikeasta mielialastani johtuen - Walking in the Air (jouluaaton Lumiukko-piirrettyyn liittyvä laulu), Varpunen jouluaamuna ja En etsi valtaa, loistoa -lauluista. Tosi lapsellinen joulusikermä oli vallaton - Joulupukki, joulupukki- laulustakin näkyy saavan "aikuismaisen" version, kun sen vain osaa oikein esittää :)

Isänpäivänä kävin viemässä kynttilän myös isovanhempieni haudalle hetken siinä isoisääni, jonka lapsuusvierailuiltani rauhallisena herrasmiehenä muistan, ajatellen. Eräällä haudalla näin (ehkä) mustikanvarvuista tehdyn kauniin kranssin, jollaisen päätin tehdä myös omien läheisteni haudalle.

Jo sunnuntaina keräilin kävelyreittini varrelta varpuja, vaan eiväthän ne riittäneet kuin muutamaan nippuun. Niinpä sitten askarointi-innostuksen vallassa lähdin eilen taskulampun kanssa pilkkopimeään metsikköön, josta keräsin ohuita oksia (puulajia en siinä pimeässä tunnistanut), mustikanvarpuja, kanervia, puolukanvarpuja ja heiniä. Oksista sidoin helmiaskarteluista jääneen siiman avulla pyöreän kehikon kranssin pohjaksi. Varvuista ja muista aineksista tein ensin puuvillalangan avulla pieniä nippuja, jotka sitten oli helppo sitoa oksakehikkoon. Loppusilaus kultamaalilla, vaalealla joululameella sekä pienillä lahjaruseteilla. Lähes ilmainen ja mielestäni tunnelmallinen somiste muuallekin kuin minne itse aion sen viedä.

Uskottava se on, kun ihan emeritusprofessori asian totesi tämän päivän Savon Sanomissa. Lukekaapa armasta kotikaupunkiani mainostava juttu ja pakatkaa kapsäkkinne kiireen vilkkaa muuttaaksenne tänne ilmeisesti pitkän iän tarjoavalle seudulle :D

http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/kuopio-ei-ole-kuolemaksi(281166) .ece 

Ihmettelin, kun kirjastosta tuli s-postiini eräpäivämuistutus, kunnes löysin työreppuni kätköistä yhden sinne unohtuneen lainakirjan. Sitä sitten tänään nolona palauttelin (kertynyttä sakkojen määrää en vielä uskalla katsoa) ja samalla poikkesin ala-aulassa olleessa etunimikaimani Tuula Tiitisen näyttelyssä Opri-kissan onnenvuosi. Kauniit ja värikkäät lastenkirjan kuvitukseksi tulevat kuvat oli aseteltu lapsiystävällisesti matalalle.

Viime viikolla Hgissä ollessani paluukyytiä odotellessa jäi sen verran aikaa, että poikkesin työtoverini kanssa Tennispalatsin Taidemuseossa. Ensimmäinen näyttely oli 1970-luku - Oudon lähellä. Kovin kaukaiselta se minusta tuntuu, vaikka nuoruusvuosiani olikin. Omalle seinälleni olisin ottanut vain Sirkka-Liisa Longan Talvi II Ensilumi-maalauksen.

Jarmo Mäkilän näyttely Miesten huone oli puolestaan monella tapaa mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Erityisen koskettavia olivat niin aiheensa kuin värien käytön vuoksi maalaussarjat Hajoamisen kielioppi ja Kadonneet pojat. Näyttelyssä oli myös alkuperäiskuvitus Mäkilän sarja-kuva-albumista Taxi Van Goghin korvaan.

Vaelsin tänään Sinebrychoffin taidemuseossa parisen tuntia aivan ihastuneena..  Tarkoitukseni oli lähinnä käydä katsomassa "Le Notti Italiane - Italialaiset yöt" näyttelyä, jossa oli esillä Italian merkittävimpien muotihuoneiden valmistamia alta moda - vaatteita (eli haute couture-vaatteita). Ilmeisesti taso oli liian korkea tällaiselle pukeutumisessaan "Anttilan alelaarien" tasoa edustavalle ihmiselle, kun en niistä - tosin kauniista - mekoista mitään erityisempiä väristyksiä saanut. Gianni Versacen prinsessa Dianalle 1988 suunnittelema kimalteleva roosa paljettimekko ja Valentinon 1970 suunnittelema roosa charleston-tyylinen lasihelmi-mekko olivat minusta ilmeisesti lempivärini vuoksi näyttelyn helmet.

Itse rakennukseen kyllä rakastuin - kellari oli kaarevakattoinen hämyinen luola, jossa oli säilytetty (käsittääkseni) aito punatiilinen seinärakenne.  Kellarissa oli mielenkiintoinen näyttely Caravaggio Palaa, jossa esiteltiin millaisten vaiheiden kautta taiteilija Antero Kahila oli maalannut uudelleen Caravaggion Berliinin pommituksissa tuhoutuneen alttarimaalauksen Pyhä Matteus ja enkeli.

Yläkerrassa oli mm. kultasävytteinen empiresali ja roosasävytteinen kustavilaissali täynnä kauniita kalusteita, valaisimia, (ruusukuvioisia) posliiniesineitä ja maalauksia - sekä pari erkkeriä, joihin saatoin hyvin kuvitella itseni istuskelemaan pitsin virkkuu-työ käsissäni. 

Joten käykäähän Bulevardi 40:ssä, kun Helsinkiin satutte :)

 


Lopuksi:
Very scary Halloween !!!

Pieni näyte ilmeisesti elokuvasta Nuoren Hannibalin äitimuori :D

Onneksi asun kaupungissa, jossa on tuo mainio maamerkki Puijon torni. Sitä - ja työpaikkaa -kohti oli taas vaivatonta aamuvarhaisella pyöräillä, kun tietoinen mieli vielä nukkui kotisängyssä lomalaisen unta :)

Luin HS:n nettisivuilta jutun aivojen paikkannusjärjestelmästä.
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Aivoturso+on+ihmisen+navigaattori/ 1135239639829
Onneksi on tuollaisia soluja, niin unisempanakin osaa automaattisen järjestelmän avulla tuttuihin paikkoihin suunnistaa.

Siitä olen ollut onnessani, että tämän vuotisen pyöräilykauteni olen selvinnyt ilman yhtään renkaan puhkeamista.  Yleensä niitä on kesässään tapahtunut vähintään pari kertaa. Mitenkä nuo pullojen ym. lasin rikkojat osaavatkin särkeä ne juuri hämärimpiin alikulkukäytäviin, jonne sitten pahaa aavistamaton pyöräilijä tietysti niihin sirpaleisiin ajelee? Yleensä olen kätevänä (?) naisena vaihtanut sisusrenkaat itse. Kun olen saanut ehjän sisuskumin vaihdettua ja päällysrenkaan tungettua siihen päälle keittiön apuvälineitä (lastat, muoviset pihdit) hyväksikäyttäen (en ymmärrä, miksei se suostu pelkin käsivoimin minulla menemään siihen vanteelle) ja ruuvattua pyöränkin paikalleen, on saattanut käydä niin, että olen huomannut puhkaisseeni sisuskumin siinä työn touhussa. Tai sitten se oli jo ostaessani rikki. Aloita siinä sitten ärräpäitä jo  ladellen homma alusta yleensä siitä, että ensin kävelen keskustaan ja käyn ostamassa toisen sisuskumin. Sen olen jo oppinut, että siitä renkaasta pitää ottaa numeroita talteen, että saa oikean kokoisen sisuksen. No, kun itseeni suurta tyytyväisyyttä tuntien olen saanut työn tehtyä, on saattanut käydä niin, että napavaihteet (se on yleensä takarengas, joka puhkeaa) ovat menneet sekaisin ja loppujen lopuksi joudun kuitenkin käyttämään pyöräni huollon kautta.

Vaan helpompi näin, kuin silloin, kun minulla oli rakas tyttöseni punainen Taunus. Pyörästä en kuule vitsejä, mutta monet olivat ne kerrat, kun (tietysti) herrahenkilöt heittivät autostani kevyttä huumoria: Taunuksessa ei ole kuin neljä vikaa : FORD :))

Lauantai-illan piristykseksi pyöräilin keskustaan elokuviin, kun arvelin siellä kerrankin valveilla myöhäisen kuvan pystyväni katsomaan.

Elokuvan (siis Death Race) aihe tuntui esittelyn perusteella saaneen vaikutteita  Stephen Kingin (kirjoitettu Richard Bachmanin nimellä) kirjaan perustuvasta 80-luvulla tulleesta kuvasta Juokse tai kuole, jossa Arnold oli pääosassa. Siksipä sen päätin käydä katsomassa.

Kuva oli täyttä (väkivaltaista) toimintaa, johon oli ympätty jonkinlaista juonentynkää, jotta saatiin syy näyttää kuoleman rallia. Vaikutteita oli minusta lainattu ainakin Mad Max 2:sta (jossa autot olivat jo tuohon "muinaiseen" aikaan - 1981 - minun mielestäni paljon mielikuvituksellisempia) ja Vin Dieselin Hurjapäät-elokuvasta. Viime mainitusta näkyy tulevan ensi kesänä "aito" jatko-osa :))

Eipä tuosta Death Racesta juuri muuta sanottavaa olekaan kuin verrata sitä paljon parempiin esikuviinsa.

Decoupage-lakka osoittautui oivaksi kiinnikkeeksi ja kiillokkeeksi kuivakukkakorteilleni. Siitä innostuneena silppusin lautasliinani ja kokeilin tekniikkaa kynttilälyhtyyni. Huomasin, että vaadittaisiin paljon pidempää pinnaa kuin minun, jotta ohuen ohuen paperin saisi tasaisena esineen pinnalle. Olen silti ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kunhan tästä taas ihmisten ilmoille (keskustaan) selviydyn, pitääpä muistaa käydä kiittämässä askartelukaupan myyjä-neitoa.

Kävin myös ostamassa maaleja tv-tasoni kunnostusta varten. Tietenkin rautakaupan maaliosastolla oli vastassa miesmyyjä ja jouduin varsinaiseen tenttiin ennen kuin päästiin edes lähelle maalipurkkeja. Minun olisi pitänyt tietää, onko taso kokopuuta vai jotain kalustelevyä ja vieläpä se, montako neliötä on maalattavana. Sen osasin kertoa, että musta se oli ennen hiontaa ja vähän mittoja. Sain kuin sainkin pohja- ja pintamaalin. Siinä vaiheessa huomasin, että myyjän suupielissä alkoi karehtia aavistuksenomainen hymy. Olisin vielä tarvinnut ruususabloonan ja viileän roosan ja vihreän sävyiset maalipurkit, mutta ne ostokset päätin jättää toiseen kertaan, ettei myyjän tarvinnut ihan nauruun purskahtaa :)

Käyn välistä (?) hellapoliisin nettisivuilla kuivanappailemassa erilaisia ihania leivonnaisia (jos kaikki käytännössä tekisin, niin polveni eivät kestäisi sitä liikunnan määrää kalorien kuluttamiseksi). Sieltä löysin mielenkiintoisen caipirinha-juustokakun ohjeen. Herkku on kuin poutapilveä söisi kirpakan limen sävyttämänä. Lyhtyyni laitoin vielä pina coladan tuoksuisen kynttilän, joten makoista iltaa vietän "lomadrinksujeni" kanssa :D

Eipä hätää - en ole lomankaan kunniaksi mihinkään päihteisiin sortunut. Innostuin vain hyödyntämään omaa syksyn satoani eli kuivattamiani kukkasia ja lehtiä korteiksi. Kontaktimuovi näytti jäävän vähän kummalliseksi kuoreksi asetelmieni päälle, joten kokeilin sitten suihkutettavaa kirkasta alkydilakkaa kuorrutteeksi (kuvan keskimmäinen kortti). Vaikka laitoin liesituulettimen täydelle teholle, niin vahva liuotteen tuoksu leijaili silti koko huushollissa. Lakka oli puolestaan liian vahvaa ja hauraat kukkalehdet vetäytyivät vähän rumasti kokoon. Sinooperin ystävällinen myyjäkään ei varmaksi tiennyt mikä auttaisi, mutta suositteli kokeilemaan decoupage-lakkaa. Katsotaan huomenissa, miten sillä kortintekeleeni onnistuvat.

Korteista kun oli päästy, niin innostuin hiomaan sukulaiskierrätyksestä saamaani mustaa tv-tasoa aikomuksenani loihtia siitä Laura Ashley-tyylinen kaunistus perinteisen putkitv:ni alustaksi. Onneksi poikaseni on hankkinut hiomakoneen, jolla homma kävi sangen näppärästi. Aiemmat pienimuotoiset huonekalujen korjaukseni olen tehnyt käsin hiomalla, mikä on tuskallisen hidasta puuhaa. Hengityssuojaimia en tietenkään ole saanut aikaiseksi hankkia ja niinpä hengitystieni olivat täynnä maalinpölyä.

En ollut suunnitellut tätä puuhaa, vaan olin pakkeloinut pärstäni elokuviin lähtöä varten ja niinpä maalipölyn tartuttua meikkiin muistutin hieman pientä nokipoikaa. Sitä sitten kiireissäni yritin enimpiä sutia pois, mutta vielä teatterin wc:n peilistä huomasin nenänpääni olevan aika mustanpuhuva, vaan tuskinpa sitä kukaan siellä pimeydessä huomasi.

Marc Caron Dante 01:stä olen jo keväästä alkaen odotellut tänne Savon sydänmaille saapuvaksi. Mielenkiintoni heräsi, kun Finnkinon esittelyssä sen sanottiin olevan "visuaalisesti ällistyttävä ja äänisuunnittelultaan paranoidi hard-core teknofantasia". Ainakin minun huomioni kuva vangitsi täydellisesti - huomaamattani napostelin koko pussin suklaapäällysteisiä lakuja, jotka nyt ilkeästi kiertävät vatsassani. Minusta ehdottomasti isolta kankaalta ja kunnon äänentoistolla katsottava kuva. Huikea kuva, mutta ei varmaan joka pojan eikä tytön (olin ainoa nainen yleisön joukossa) elokuva. O-M Oinonen totesi Savon Sanomien arvostelussaan: " Elokuva on jakanut myös selkeästi katsojansa. Toiset tykkäävät hullun lailla, toiset taas ei". Minä kuulun noihin ensin mainittuihin.

Ystävälliset sukulaiseni ovat jakaneet kerrostaloasukin (siis minun) kanssa omenapuidensa satoa. Sitä näkyy tulleen runsaasti päätellen jo kolmesta isosta muovikassillisesta omppuja, jotka ovat hoteisiini päätyneet. Aloittelin lomaviikkoani omenoita soseuttaen ja viipaloiden ja siitä sitten pakasteeksi. Mieleni on pitkään tehnyt leipoa omenastruudelia. Se pitäisi oikeaoppisesti tehdä fillotaikinalevyistä, ja niitä en ole Kuopiosta löytänyt enkä ole muistanut marketeilla ollessani etsiäkään, joten ajatus on jäänyt. Vaan nytpä huomasin Ruoka Pirkasta ohjeen, jossa ohut taikina tehtiin itse, joten tuumasta toimeen. Tuloksena ihana rapeakuorinen, mutta sisältä pehmeän täyteläinen herkku (erityisesti, kun ette vain voitele omenaviipaleita voisulalla, vaan kunnolla lorautatte sitä niiden päälle) :) :) Maistui mainiolta runsaan vaniljakastikkeen kera, mutta myös ilman sitä. Elämyksen täydensivät uuniomenan tuoksuiset kynttilät, joten lomaviikkoni alkoi oikein mukavissa merkeissä :D

Lähikauppaani oli tullut vaihteeksi tuoreita kukkasia, joista sitten valitsin kauniin neilikkakimpun. Kun varret leikkaa melko lyhyiksi ja kukat laittaa oasissieneen asetelmaksi, ainakin neilikat ja ruusut säilyvät hyvinä pari- kolme viikkoa, mikäli vettä vain muistaa lisätä. Laitan veteen myös joko hieman kukkavirkistettä tai kasviravinnetta. Asetelmia varten kannattaa säilyttää esim. pieniä kauniita lasipurkkeja tai eriparisia laseja.

Sijoitin kukkaset nyt makkariini toivoen, että kaunis näkymä ja tuoksu (pirskotin yrtteihin vähän ruusuöljyä) houkuttelee alitajuntani ensi yönä tuottamaan kyökkiunien sijasta jotain suloisia unelmia :)