Pahaa, pahaa unta - Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 1 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Pahaa, pahaa unta11.2.2023 klo 18:08

   

      Keskiyö. Arvi oli hyvää vauhtia liukumassa unen usvaiseen olematto-

  muuteen, kun jokin ääni veti takaisin todellisuuteen. Hän sytytti pöytä-

  lampun ja kuulosteli, josko ääni toistuisi. Ei mitään. Oliko se tullut omas-

  ta korvasta? Löikö vasara alasimeen, hankautuiko jalustin kuuloluun ku-

  peeseen? Se taisi olla kahahdus. Sen oli pakko tulla vaatekaapista, joka

  seisoi viattoman näköisenä nurkassa. Arvi vääntäytyi ähkäisten istu-

  maan. Itseään rauhoittaakseen hän ujutti pulleat jalkansa hitaasti tohve-

  leihin ja laahusti kaapin luo. Sydän pelon kylmän kouran otteessa hän ny-

  käisi oven auki.

       - Ulos tai kutsun poliisin!

  Ei sieltä ketään tullut. Ainoa poikkeus normaaliin oli pohjalla lojuva

  sadetakki. Miten se oli päässyt putoamaan? Arvi otti viidestä henkarista

  keskimmäisen, ainoan vapaan, ja tutkiskeli sitä. Samanlainen se oli kuin

  muutkin, vankka puinen ripustin. Hän nosti sadetakin, laittoi sen

  roikkumaan ja sulki oven. Kumma juttu, mietti Arvi mennessään takaisin

  sänkyyn.

      Seuraava yö. Arvi havahtui kahahdukseen. Hän meni kaapille ja

  sadetakki oli taas pohjalla. Arvi nosti sen ja laittoi henkariin.

  Käsittämätöntä: henkari kunnossa, sadetakki kunnossa, omasta

  mielestään itsekin kunnossa - missä siis vika?

      Uusi yö. Arvi jätti kaapin oven auki. Jos jotain tapahtuisi, se tapahtuisi

  hänen avoimien silmiensä edessä. Kattolampunkin hän napsautti

  valaisemaan asiaa. Nyt ei tarvinnut muuta kuin odottaa. Odottaa... ja

  nukahtaa.

      Aamu. Aurinko lähetti säteensä halki avaruuden, jotta Arvi saisi   

  havaita tyrineensä valvontavelvollisuuden perusteellisesti. Toki hän oli 

  velvollinen vain itselleen, mutta kuitenkin. Tällä kertaa sadetakki oli

  kaapin ja sängyn puolivälissä, ikään kuin se olisi ryöminyt häntä kohti ja

  voimat olivat loppuneet. Arvi laittoi sen takaisin - ainakin keskiyöhön asti.

      Yrmiö, illan ja aamun väliin jäänyt aikaolento, oli viikkoa aikaisemmin

  muuttanut Arvin makuuhuoneen kaappiin asumaan. Se vihasi nimensä

  lyhennystä Yö, tuntien syvää katkeruutta ihmiskuntaa kohtaan. 

  Käännettyään selkänsä Keskusvalolle, oli Yrmiöstä tullut synkkämielinen

  pimeyden viittaan kietoutunut levoton kulkija. Sen elämässä ei ollut 

  valonpilkahdustakaan. Sellaisen havaitessaan se väisteli ja piiloutui

  varjoihin, jotka tummentuivat entisestään. Yrmiö huomasi vaikutuksensa

  ympäristöön, joka alkoi versota kavalia pahuuden kukkia. Ensimmäinen

  eikä varmaan viimeinen välikappaleeksi joutunut oli muratinvihreä

  sadetakki.

      Keskiyö. Arvi oli nukahtanut, mutta takille tämä oli heräämisen aikaa.

  Kuten jokainen perinteistä sadetakkia käyttänyt tietää, ei se niin sanotusti

  hengitä. Tämä sadetakki oli nyt kaukana perinteisestä. Polyuretaaniin

  imeytynyt pimeyden voima sikisi pahuuden kasvualustana miljoonille

  mikrohuokosille vahvistuen yö yöltä. Hengitys huoahti kuin tähkäpäät

  tuulessa takin havahtuessa jälleen tietoisuuteen tehtävästään.

      Arvi nukkui. Päivä ojan kaivuutöissä rantatiheikön läpi oli valuttanut

  hänen voimansa Lummejärveen. Uppouupuneena oli Arvi painellut

  lakanoihin hyvissä ajoin. Hän oli unohtanut sadetakin, mutta sadetakki ei

  häntä.

      Kahahdus. Ei minkäänlaista vaikutusta nukkujaan. Hetken hiljaisuus ja

  vaimea narahdus sadetakin työntäessä kaapin oven auki. Lihattomat,

  luuttomat hihat käsinään se lähti verkalleen etenemään kohti sänkyä:

  vasen... oikea... vasen... oikea. Tällä kertaa ei matka tyssäisi puolitiehen,

  tällä kertaa ei Yrmiö tulisi pettymään.

      Puulattia vaihtui kashmirin harsoiseen pehmeyteen. Tohvelit

  kyyhöttivät vierekkäin nukahtaneina dobemanneina, isäntänsä

  suojelemisen laiminlyöneinä vartijoina.

      Sadetakki ojensi vasemman, sitten oikean hihan patjan reunalle. Se

  hivuttautui ylöspäin, kunnes oli sängyssä selällään makaavan kohteensa

  vierellä. Pieni tauko ennen varsinaista tehtävää oli paikallaan.

      Arvi ei herännyt takin siirtyessä peitolle. Kaikki kävi kivuttomasti.

  Sadetakin hajotessa molekyyleiksi se syövytti kangaskuidut tieltään ja

  sulautui Arviin, jonka iho kupruili kuin sata pientä ojankaivajaa olisi

  työskennellyt sen alla. Hiljalleen oli niidenkin aika käydä levolle, ja yö

  hengitti rauhaa.

      Aamu. Arvi heräsi kuin uutena miehenä, kunnon yöunet saavat ihmeitä

  aikaan. Tuttua ähkäisyä ei tullut ja olo oli muutenkin ihmeen kevyt. Hän

  huomasi avoimen kaapin, meni sen luo ja laittoi sormellaan henkarin

  keinumaan. Hymyillen Arvi sulki oven ja siirtyi kylpyhuoneeseen.

      Siinä hampaita pestessään hän katseli itseään peilistä: yönmustat

  viirusilmät, niiden yläpuolella lepakon siipinä kaareutuvat kulmakarvat,

  kapeat pitkäkarvaiset posket ja kuolettavan ärhäkät raateluhampaat

  nostattivat kurkusta matalan, hyväksyvän murinan. Lihaksikkaan vartalon

  toimintaan lähes pakottava jäntevyys sai Arvin ensimmäisen kerran

  tuntemaan, että hänen elämällään oli jokin tarkoitus. Hän tiesi olevansa

  vain palvelija, herransa Yrmiön maallinen kuvajainen, mutta se oli hänen

  unelmiensa täyttymys. Entiseen Arviin ei ollut paluuta. Se aika oli kuin

  pahaa, pahaa unta.

   

                                               

   

  Takaisin blogimerkintöihin

  ---