Uppoamaton - Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 1 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Uppoamaton4.9.2023 klo 16:08

           

      Hyvät lukijat. Olette varmaan nähneet Helsingin Tähtitorninmäellä

  sijaitsevan Robert Stigellin veistoksen Haaksirikkoiset? Tai ainakin kuvan

  siitä? Sitä katsellessa ei voi välttyä ajatukselta: miten nämä onnettomat

  olivat järjestäneet itsensä tähän tilanteeseen? Minua tämä kysymys jäi

  vaivaamaan siinä määrin, että päätin ottaa asiasta selvää.

      Lähdin käymään Helsingin haaksirikkoisten turvakodissa, johon heidät

  oli tapauksen jälkeen majoitettu. Enää perheen poika Arvo asui siellä.

  Hän oli jo vanha mies, mutta muisti pelasi yhä ylimmällä sarjatasolla.

  Arvolle oli piirtynyt selkeä kuva tuon traagisen päivän tapahtumista.

  Tämä dokumentti perustuu hänen kertomukseensa, sillä vanhemmat,

  Amalia ja Valdemar, olivat purjehtineet jo väljemmille vesille. Tytär Liisa

  puolestaan oli tapahtumahetkellä liian nuori muistaakseen pisaran vertaa

  koko jutusta. Näin Arvo muisteli tapauksen edenneen:

      Isä oli kolme vuotta nikkaroinut sukellusvenettä Suomenlahdella

  sijaitsevassa mökkisaaressamme. Kerran kun hän tuvassa pohdiskeli

  mikä nimeksi, niin meikäpoika ehdotti Uppoamatonta. Naurahtaen isä

  hyväksyi sen.

      Eräänä kauniina heinäkuun aamuna kaikki oli valmista neitsytmatkalle.

  Äiti teki meille evääksi muurinpohjalettuja, joita hän leikkisästi kutsui

  merenpohjaletuiksi. Isä otti hyllyltä vasta ostamansa kipparilakin, laittoi

  sen päähän ja varmaan kuvitteli olevansa kapteeni Nemo, ei ehkä ihan,

  mutta melkein.

      Kävelimme polkua kohti rantaa, kun epäilyksen väreilevä varjo lankesi

  Lissua kantavan äidin kasvoille.

     - Kuule Valdemar. Onkohan sittenkään kovin viisasta viedä lapset

        merelle? Jokin voi mennä vikaan.

     - Äsh, eikä mene. Tämä tekee vain hyvää heille.

     - Nii-in, mutta oletko nyt ihan varma tästä sukellusveneestä?

     - Ama hei. Ennemmin Eiffelin torni kaatuu kuin tämä uppoaa.

     - Jaa. Lissu on kyllä aika pieni, ei hän ymmärrä koko jutusta kuitenkaan 

       mitään.

     - Rannalleko hänet pitäisi jättää? Katsomaan, kun muu perhe vajoaa

       mereen? Ajattele vähän mitkä traumat se pukkaa.

     - Sinä olet niin viisas, Valdemar! Olinpa minä tyhmä.

      Uppoamaton kyyhötti veteen viettävällä alustalla. Isä otti

  pilsneripullon eväskorin punavalkoruudullisen liinan alta.

     - Joskus on tehtävä uhrauksia hyvän asian puolesta.

      Laineiden laimea liplatus säesti ristiäisten lyhyttä liturgiaa.

     - Olkoon nimesi Uppoamaton!

      Sihahdus, ja pilsneriä suihkusi sukellusveneen kylkeen. Isä otti

  kulauksen ja leveästi hymyillen veti kammesta, jolloin Uppoamaton valui

  arvokkaasti vihertävään veteen laiturin viereen. Menimme kannelle ja

  kapusimme tornin päälle. Isä kiersi rattaasta luukun auki. Kohta olimme

  sisällä ja liuimme hitaasti pitkin pintaa ulapalle. Isä hihkaisi:

     - Pitäkää kiinni, nyt sukelletaan!

      Hän veteli vivuista, mutta mitään ei tapahtunut. Isä vilkaisi meihin,

  kukaan ei puhunut. Hän veteli uudelleen, sama tulos. Isä meni kokkaan ja

  perään erilaisia vempaimia tarkastamaan ja säätämään. Tuli takaisin,

  henkäisi syvään ja veteli taas vivuista. Ei mitään. Katselin kuinka

  kimalteleva pisara valui hiukan harmaantuneelta ohimolta poskelle. Äiti

  yritti pyyhkäistä sen pois. Isä väisti ja huusi:

     - Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä! 

      Äiti, minä ja varmaan Lissukin tiesi, että nyt ei kannattanut sanoa

  sanaakaan. Toisin kuin sukellusvene, isä kävi kierroksilla.

      - Kuka on mennyt koskemaan näihin vipuihin?! Kuka?!

      Pitkä uurastus Uppoamattoman parissa oli vienyt hänet henkisen ja

  ruumiillisen kestokyvyn rajan yli. Kaikki eivät sieltä palaa, ja ne jotka

  palaavat, eivät ole enää entisensä. Sydän pumppaa, raajat liikkuvat,

  mutta aivot - tuo tutkintalinjojen yhteenvetäjä - on yhtä hyödyllinen

  kuin kuplaton vatupassi.

      Turhautuneisuudesta kiiluvat silmät suuntautuivat minuun.

     - Arvo, poikani Arvo! Jos olet näpelöinyt täällä jotain, niin nyt on mitä

       mainioin hetki kakistaa se ulos. Kerro totuus ja lupaan, etten suutu.

       No, anna kuulua!

     - En ole edes käynyt täällä, koska olet kieltänyt.

     - Ja tuoko minun pitäisi uskoa?! 

      Käsi kohosi litsariin, äidin katse kuitenkin pysäytti kasvatuksellisesti

  arveluttavan toimenpiteen. Päätimme perhesovun nimessä siirtyä

  kannelle rauhoittumaan.

      Seurasimme lokkien kaartelua ja kirkumista veneen yläpuolella, kun

  yksi niistä lähetti terveiset isän kipparilakin lippaan. Hän otti lakin päästä,

  katsoi jätöstä ja viskasi lakin kohti lokkia, joka nappasi sen nokkaansa.

  Lissu kikatti ja osoitti sormella taivaalle.

     - Lintu vei isin lakin!

      Isä ei ollut siitä niinkään riemuissaan.

     - Se oli hyvä lakki, hikinauha ja kaikki!

     - Niitä saa aina uusia, lohdutti äiti.- Kun tässä nyt kerran kellutaan, niin

       tuli vaan mieleen, että Arvo oli varsin kaukonäköinen ehdottaessaan

       nimeksi Uppoamaton. Fiksu poika - vai mitä?

      Tämä ja saatteeksi helähtänyt viaton nauru olivat liikaa isälle.

     - Vai uppoamaton?! Sehän nähdään!

      Isä syöksyi sisälle. Kohta kuului kirveen iskuja rivakkaan tahtiin.

  Osansa saivat niin lattia kuin seinätkin, sitten oli kannen vuoro. Me muut

  olimme lievästi ilmaisten huolissamme asioiden saamasta käänteestä.

  Terävä kirves ja tylsä pää on huono yhdistelmä.

      Kelluimme jäännösten varassa, kun purjevene seilasi näköpiiriin.

  Ylpeänä miehenä ei isä mielellään turvautunut muiden apuun, joten

  uskaltauduin ehdottamaan:

     - Isi hei!

     - Mitä nyt?!

     - Jos sä heiluttaisit paitaa, niin ne varmaan huomaisi meidät.

     - Ei tässä mitään paitaa ruveta heiluttelemaan!

      Äiti luovi kanssani samoja väyliä.

     - Heiluta nyt sitä riivatun riepua!

      Ähkäisten isä nousi seisomaan, riisui paidan ja heilutti sitä päänsä

  yläpuolella. Purjevene muutti välittömästi kurssia ja lipui viereemme.

     - Onko täällä jokin ongelma?

     - No, nyt kun kysytte, sukellusveneeseen tuli pikku häiriö, totesi isä.

     - Ne on vaarallisia kapistuksia ne. Kirveellä sellaiset pitäisi upottaa!

     - Totta. Eihän kalatkaan tule meidän teillemme autoilla ajelemaan.

     - Näin on. Olette muuten tosi fiksu ja rauhallinen kaiffari. Olkaa hyvä ja

       nouskaa kaikki paattiin.

     - Kiitosta vaan. Ama ja lapset, kuulitte mitä mies sanoi, kaikki paattiin.

      Tieto tapauksesta kantautui Robert Stigellin korviin ja hän ikuisti

  meidät pronssiin. Isän paidattomuuden ymmärrän, mutta kyllä meillä

  muilla oli vaatteet päällä. No, jalusta ainakin kuvaa Uppoamattoman

  tornia.

      Tähän päättyivät Arvon muistelut tuosta traagisesta päivästä

  Suomenlahdella. Olin onnistunut saamaan kaipaamani tiedot ja kiitin

  häntä avusta. Ollessani lähdössä ovella, teki Arvo vielä pienen lisäyksen

  tarinaan.

     - Tuota... kyllähän minä niitä vipuja olin näpelöinyt. Näkemiin.

     - Näkemiin.

        

        

   

  Takaisin blogimerkintöihin

  ---