Afrikan tuliaiset - Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 1 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Afrikan tuliaiset14.2.2024 klo 20:29

   

      Laskevan auringon säteet maalasivat keittiön keltaiseksi. Kaisa kat-

  sahti ulos ikkunasta. Omakotitalon eteen pysähtyneen postiauton apu-

  poika aukaisi sivuoven ja tuli laattakivetystä pitkin pakettia kantaen. Kai-

  sa asetti kannen kattilassa kypsyvien perunoiden päälle. Mitähän sieltä

  ollaan tuomassa? hän mietti laittaessaan esiliinan tuolin selkämykselle

  ja meni avaamaan ulko-oven.

     - Hyvää päivää, oletteko mahdollisesti rouva Koju?

     - Päivää. Kyllä, olen Kaisa Koju. 

     - Siinä tapauksessa; tämä paketti on teille. Saanko kuittauksen?

     - Entä, jos sanoisin, että ette saa?

     - Silloin tämä lähetettäisiin takaisin Afrikkaan.

      Kaisan puoliso, rakennusmestari Kalle Koju, oli kolme vuotta aikaisem-

  min matkustanut Bogobogoon tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin.

  Kaisa ja perheen aikuisuuden kynnyksen ylittäneet kaksoset, Terhi ja Teu-

  vo, olivat alusta alkaen olleet hanketta vastaan. Kalle oli sen verran puls-

  kanpuoleinen, etteivät alkuasukkaat epäröisi täplähyeenan naurahduksen

  vertaa keittää hänestä läskisoppaa koko kylälle. Mikään todellinen tai

  epätodellinen syy ei kuitenkaan painanut kylliksi päätöksen perumiseen.

     - Laskin vain leikkiä. Kas noin, siinä.

     - Kiitoksia, rouva. Toivottavasti lähetys lämmittää.

     - Tuskin sieltä päin maailmaa mitään kylmää voisi tullakaan. Kiitos! 

      Kaisa vei paketin keittiön pöydälle. Olisiko Kalle lähettänyt tuliaiset jo

  ennakkoon ja ilmestyisi piakkoin itse perässä? Mitä ihmettä sieltä paljas-

  tuisi? Painon perusteella pienoispatsaita ja Kallen tuntien vielä vaimolle

  paikallisen heimon naisten juhla-asu. Voi sitä Kallea! Jännityksestä vapi-

  sevin sormin Kaisa aukaisi paketin. Pettymyksen huokaus purkautui sisäl-

  lön mukana pöydälle: vain kasa luita ja pääkallo! Eikä minkäänlaista vies-

  tiä. Hän katseli niitä hetken kummastellen. Sitten:

     - Ei kai sentään, ei voi olla totta!

      Kaisa peitti kasvot käsiinsä. Oliko siinä Kalle, hänen ikioma rakennus-

  mestarinsa?! Terhi ja Teuvo tulisivat puolen tunnin kuluttua töistä ja hei-

  dän isänsä olisi palannut Afrikasta tässä kunnossa. Jotain oli tehtävä ja

  sassiin! Kokoamisohjeita ei ollut mukana, mutta eihän sellaisia kukaan lue

  muutenkaan. Rauhalliseen tyyliinsä hän ryhtyi asettelemaan luita paikoil-

  leen kallosta aloittaen ja kohti varvasluita edeten.

      Ja kas, kohta pöydällä lojui täydellinen ihmisen luuranko! Se saattoi hy-

  vinkin olla Kalle. Asia selviäisi seuraavana päivänä, kun hän kiikuttaisi kal-

  lon perhehammaslääkärin vastaanotolle. Ei mutta - perunat!

      Kaisa katkaisi lämmön liedestä ja teki haarukalla pistokokeen. Ehkä aa-

  vistuksen ylikypsiä, ei kuitenkaan ratkaisevasti. Samassa selän takaa kuu-

  lui kolinaa, ei kuten sarvikuonojen iltamissa, vaan kuin pöydällä maannut

  luuranko olisi noussut istumaan!

     - Terveisiä viidakosta!

     - Kalle, se olit sittenkin sinä! Tervetuloa takaisin!

     - Kiitos, kiitos. Pahoittelen, etten ole pitänyt yhteyksiä viime aikoina.

     - Mitäs mokomasta! Pääasia, että olet taas kotona yhtenä kappaleena.

     - Totta. Yleensä ottaa oman aikansa koota itsensä reissun jälkeen, mut-

       ta sinä teit sen jo puolestani. Kiitos siitä!

     - Mitäs, ihan hauskaa askarteluahan se oli. Saitko muuten kylliksi syötä-

       vää siellä Bogobogossa, näytät hieman laihtuneen?

     - Ruokaa riitti, ei siinä mitään. Paikalliset vain pääsivät yllättämään.

     - Mehän varoitettiin sinua! Muistatko? 

     - Muistan, te olitte oikeassa. Muuten, asuvatko lapset vielä kotona?

     - Kyllä. He tulevat tuossa tuokiossa. Mahtavat ilahtua saadessaan isän-

       sä takaisin! Ja me kun luulimme krokotiilin kieputtaneen sinut pilvilin-

       noja rakentamaan. Voi meitä höpsöjä!

     - Sitä olisin itsekin veikannut. Kuule Kaisa, järjestettäisiinkö lapsille pik-

       ku yllätys?

     - Millaisesta yllätyksestä me nyt puhumme?

     - Tosi kivasta. Minä menen ruokakomeroon piiloon ja tulen esiin, kun

       sinä tilaisuuteen sopivin saatesanoin kutsut. Mitä sanot?

     - Voi Kalle! Rasvasi jäivät Afrikkaan, mutta huumorintajusi ei! Tehdään

       juuri niin, siitä tulee hirveän hauskaa!

      Kalle meni komeroon ja Kaisa laittoi pakkauksen pois näkyvistä. Hän

  kattoi kolmelle ja istuutui pöydän päähän. Ja kuinka ollakaan, pelmahti-

  vat Terhi ja Teuvo siinä samassa keittiöön. He eivät voineet olla pistämät-

  tä merkille äidin normaalista poikkeavaa olemusta, aivan kuin jokin pa-

  kahduttava salaisuus pyristelisi ulos kehon vankeudesta. Kaisa katsoi

  vuoroin kumpaakin silmät sädehtien.

     - Terhi ja Teuvo, minulla on jotain kerrottavaa. Istutteko nyt tukevasti? 

     - Oletko voittanut lotossa?! huudahti Teuvo nähden jo katon aukeavan

       ja setelien satavan heidän päälleen.

     - En. Tämä on jotain paljon, paljon parempaa.

     - Sinut on valittu käsityökerhon kuukauden puikottareksi?! ehdotti Terhi.

     - Olisihan sekin pienen juhlan väärtti, mutta ei. Tämä on jotain sellaista,

       mikä koskettaa jokaista tämän pöydän ympärillä istujaa.

     - Kerro jo, äiti, kerro! parahti Terhi. -Kyllä me se kestetään, mutta ei tätä

       jännitystä!

     - Hyvä on, hyvä on.

      Kaisa havahtui tosiasiaan, että niin iloinen tapaus kuin isän paluu olikin,

  saattaisi tämän uudistunut ulkonäkö hämmentää heitä. Etenkin isän tyt-

  tö Terhiä, perheen silkkisielua, oli syytä lämmitellä tapaamiseen.

     - Sanotaan, että jokaisella perheellä on luurankoja kaapissa. Mitä tuu-

       maatte, jos sanon sen pitävän paikkansa myös meillä? Tosin vain yksi

       ja komerossa, mutta kuitenkin.

      Terhi ja Teuvo vilkaisivat toisiaan. Mistä oli kysymys? Ei kai vaan se

  klassinen, etteivät äiti ja isä olleetkaan heidän biologiset vanhempansa?

     - Ei lapset, ei tämä ole mikään ikävä, ulkopuolisilta salassa pidettävä

       asia, päinvastoin! Sen näette kohta omin silmin. Oletteko valmiit?

     - Ollaan, sanoivat Terhi ja Teuvo yhtäaikaa.

      Salaperäisesti hymyillen Kaisa kääntyi komeroon päin.

     - Kuka lie oletkin, tervetuloa päivälliselle! 

      Kahva kääntyi hitaasti. Jännitys tiivistyi niin, että sitä olisi voinut syö-

  dä. Ovi raottui ja kuin näytteeksi Kalle kietoi oikean käden sormiluut kar-

  min ympärille. Vaikutus Terhiin ei voinut tulla yllätyksenä.

     - Iiik!

      Kalle hämmästyi. Tai hetkinen, eiväthän lapset voineet arvata kauan

  kaivatun isänsä tulevan komerosta. Jotain oli keksittävä. Ahaa, totta kai!

  Hän hypähti esiin hieman kyyryssä, kädet sivuille levitettyinä. Tuosta tu-

  tusta tyylistä heidän olisi pakko tunnistaa isänsä. Vaan kun ei. Paniikki

  oli valmis! Teuvo kaatui tuolin kanssa selälleen ja Terhi syöksyi kirkuen

  portaisiin. Kaisa oli ihmeissään jälleennäkemisen saamasta käänteestä.

  Kalle katsoi häntä ja kohautti olkaluitaan.

     - Nykyajan lapset! 

     - Sanos muuta. Mene sinä selittämään asiat Terhille, minä yritän sillä

       aikaa elvytellä tätä toista.

      Kalle nyki tajuttoman Teuvon ohi ja kapusi portaat ylös toiseen kerrok-

  seen. Terhi seisoi huoneessaan selkä ovea vasten ja kuunteli kuinka aske-

  leet, kuin nastakengillä kävellyt, lähestyivät. Ne pysähtyivät oven taakse.

     - Terhi, isä täällä.

     - Isä!... mutta, entä se kauhea luuranko? Ajoiko äiti sen takaisin kome-

       roon? 

     - Ajoi ajoi, kaikki on taas hyvin.

     - Ihanko varmasti?

     - Onko isä koskaan juksannut pikku enkeliään?

     - Aina!

     - Mutta en enää, olet jo iso tyttö.

      Terhi naurahti ja avasi oven.

     - Iiik! Missä isä on?!

     - Tässähän minä, kai sinä sentään oman isäsi tunnistat? Edes äänestä?

     - Ääni on isän, mutta...

     - Ymmärrän kyllä, olen laihtunut jonkin verran. Veikkaanpa kuitenkin, et-

       tet muutaman päivän päästä edes huomaa mokomaa pikkuseikkaa. 

       Usko isääsi.

     - Kai se sitten niin on. Isähän on aina oikeassa!

     - Ainakin silloin, kun on samaa mieltä äidin kanssa.

     - Viimeistään tuo todisti, että olet meidän isä! Iiik, ihanaa!

      Terhi halasi Kallea niin, että luut senkun rutisivat.

      - Varovasti, Terhi, varovasti. Olen vielä hiukan haperoinen pitkän mat-

       kan jäljiltä. Mennäänkö alakertaan syömään? Minua ainakin suoraan

       sanoen huikoo ihan poskettomasti!

     - Mennään vaan, isä kulta. Toiset ovat varmaan jo aloittaneet.

      Heidän tullessaan keittiöön oli Teuvo vironnut ja Kaisa selvittänyt hä-

  nelle mikä oli meininki.

     - Anteeksi isä, etten heti tunnistanut. Pyörtyä nyt tuolla tavalla oman

       isän tullessa komerosta. Todella tökeröä käytöstä!

     - Äsh, mitä turhia! Sitäpaitsi, sinähän menetit tajunnan vasta, kun löit

       pääsi lattiaan. Sitä ei lasketa.

     - Sama reilu isä olet kuin ennenkin! Asiasta toiseen, tulitko Suomeen

       laivalla vai lentokoneella?

     - Öh... se oli sellainen pakettimatka vaan. Kas kas, äitinne on laittanut   

       nimikkolautaseni pöytään. Sillä lailla.

     - Enhän voinut kattaa sitä samalla muiden kanssa, pikku yllätyksemme

       olisi muuten paljastunut!

     - Olette te kaksi sellaisia kettuja! naurahti Terhi. - On pakko myöntää,

       että pikku yllärinne onnistui jopa järkyttävän hyvin.

     - Sehän on kiva kuulla, mutta eiköhän ruveta syömään! Varsinkin isän

       olisi hyvä saada vähän lihaa luidensa ympärille.

      Niin oli perhe taas koossa. Iloista kerrottavaa riitti puolin ja toisin, eikä

  kukaan kiinnittänyt huomiota vaikka perunat olivatkin hieman ylikypsiä. Il-

  taa jatkettiin olohuoneen puolella yömyöhään saakka. Nuo kolme pitkää

  eron vuotta pyyhkiytyivät pois kuin aamuinen usva savannin yltä.

   

   

     

  Takaisin blogimerkintöihin

  ---