Vuokralainen - Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 1 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Vuokralainen1.4.2025 klo 02:02

                    

          Valo tunkeutui nahkaverhojen läpi ja tiesin aamun koittaneen. Kuulin

      lintujen viserryksen ikkunan takaa. Jäisinkö sänkyyn koko päiväksi? 

      Ajatus hiveli kuin vesimittari lammen pintaa. Olin yksin mökillä, kukaan

      ei huomaisi, kukaan ei välittäisi.

          Avasin silmät ja katselin kattoa. Leveyssuunnassa kaksikymmentä-

      kahdeksan paneelilautaa, olin laskenut ne ennenkin. Oksanjäljet muis-

      tuttivat silmiä. Katseeni pysähtyi suoraan yläpuolella piirtyvään kuvi-

      oon: viistot silmät ja kapeat huulet. Aivan kuin vieras avaruudesta olisi

      tuijottanut Maan asukasta. Olinkin viime aikoina pohdiskellut mihin tä-

      mä meidän maapallomme oli menossa. Tulisiko vastaus tähtien ta-

      kaa? Tuijotin takaisin, kumpi voittaisi? Se oli hauskaa leikkiä, kunnes

      tuli totisempi vaihe: kasvot alkoivat laskeutua. Jähmetyin patsaaksi

      peiton ja lakanan väliin. Veisikö se järjen vai hengen - tai molemmat?!

      Katsoin sentään kohtaloa silmiin kuin mies. Kasvot pysähtyivät koske-

      tusetäisyydelle omistani. Huulet raottuivat.

         - Hyvää huomenta.

          Tuttu ääni. Muistojen vuolas virta tempaisi minut lapsuuteen. Van-

      hempani ja isosiskoni Marja olivat lähdössä poimimaan mustikoita jät-

      täen minut yksin tähän mökkiin. Äiti lohdutti.

         - Kyllä noin iso poika täällä pari tuntia pärjää, vai mitä?

         - Joo... enköhän.

         - Lue vaikka Aku Ankkaa. Äiti laittaa oven lukkoon niin kukaan tunte-

           maton ei pääse sisään. Olet turvassa kunhan et mene avaamaan, et

           vaikka itse nimismies Kiharainen koputtelisi. Lupaatko?

         - Lupaan. En avaa.

          Isä laski käden olkapäälleni.

         - Teuvo, sinä olet nyt mies talossa.

          Nyökkäsin. Minusta oli tullut kahdeksanvuotiaana mies. Marja kat-

      soi vinosti hymyillen.

         - Mies talossa, saas nähdä.

          He lähtivät ja seurasin ikkunasta kolmen erivärisen tuulipuvun katoa-

      mista metsän siimekseen. Ei siis muuta kuin Akkaria lukemaan.

          Olin ehtinyt muutaman sivun tarinaa, jossa Pelle Peloton oli keksinyt

      päivänvalossa toimivan taskulampun, kun oveen koputettiin. Unohdin

      lupauksen ja menin avaamaan. Kuistilla ei seissyt nimismies Kiharai-

      nen.

         - Päivää taloon. Ovatko vanhempasi paikalla?

          Nielaisin. Ei kulmakarvoja, ei ripsiä, silmissä purppurainen hohto.

      Valkoisen puvun läpi saattoi erottaa pihakoivun. Ajatukset kiisivät väki-

      sin jonnekin Linnunradan ulkopuoliseen maailmaan.

         - Ei, ne lähti siskon kanssa mustikoita poimimaan.

         - Niinkö? Se on ihan turhaa, niitähän saa kaupasta.

         - Joo, mutta silloin pitää maksaa.

         - Tuo on aivan totta. Mutta itse asiaan, voinhan kertoa sen sinullekin.

           Sain työpaikan tästä lähettyviltä ja tahtoisin vuokrata huoneen. Oli-

           siko mitenkään mahdollista, että...

          - Meillä on vintillä vierashuone, se varmaan sopisi teille.

          - Sehän kuulostaa hyvältä! Voinko tulla katsomaan saman tien?

          - Totta kai!

          - Kiitos, nuori herra.

          Näytin miehelle portaat vintille ja hänen kavutessaan ylös jatkoin

      lehden lukua.

          Olin unohtanut koko miehen ja nukahtanut lehti kädessä. Havahduin,

      kun poimijat astuivat pirttiin.

         - Kuinkas täällä on sujunut? kysyi isä.

         - Ihan hyvin.

         - Eikä mitään poikkeavaa ole sattunut?

         - Ei... tai joo. Yksi vieras mies meni vintille.

         - Vieras mies, vintille! huudahti äiti sangon kirvotessa kädestä. Musti-

           koiden kieriessä lattialla äiti ja isä ryntäsivät portaisiin.

         - On siinä meillä mökinvartija! tuhahti Marja. - Kas, kun ei viety koko

           mökkiä herran nukkuessa!

         - Se halusi vuokrata huoneen. Se on kai nukahtanut sinne.   

         - Niinpä tietysti. 

          Vanhemmat tulivat hetken kuluttua takaisin.

         - Ei ketään, ei yhtikäs ketään koko vintillä. Teuvo, mistä tässä oikein 

           on kysymys? isä tiedusteli.

         - Teuvo on nähnyt vain unta, naurahti Marja isosiskomaiseen tyyliin-

           sä.

         - Niin sen täytyy olla, sanoi äiti ja alkoi Marjan kanssa keräämään

           mustikoita sankoon. Isä meni lämmittämään saunaa.

          Tuosta tapauksesta oli vierähtänyt 50 vuotta. Aika ei lepää, se juok-

      see silloinkin, kun sinä nukut.

         - Huomenta, vastasin lähes halvaantumisesta huolimatta.

         - Saatatte ehkä ihmetellä, että mikäs se täältä katosta tulee?

         - Kieltämättä, tunnistin kuitenkin teidät äänestä. Te olette se huo-

           neenvuokraaja, eikös vaan?

         - Kyllä, sehän minä olen.

         - Eikö huone kelvannut, kun olitte lähtenyt ennen vanhempieni tuloa?

         - En lähtenyt mökistä, en edes huoneesta.

         - Mutta, miten se on mahdollista? Voitteko muuttua... 

         - Näkymättömäksi? Kyllä vaan. 50 vuotta olen asunut yläpuolella ole-

           vassa huoneessa. Vuokraa en ole maksanut ja omatuntoni pakotti

           tähän tapaamiseen. Paljonko olen velkaa?

         - Hetkinen... 50 × 12 = 60 kuukautta. Inflaation huomioon ottaen se

           tekee niinkin paljon kuin... laskin vain leikkiä, ette ole mitään velkaa.

         - Kiitos, sillä suoraan sanoen olen varaton. Tulen kaukaa Linnunra-

          dan ulkopuolelta enkä ole saanut koulutustani vastaavaa työtä.

         - Mikä on teidän ammattinne?

         - Madonreiänpaikkaaja.

         - No, enpä ihmettele. Niille on varmaan aika vähän kysyntää.

         - Olen tehnyt saman havainnon. Voisinko hyvittää velkani jollain

           muulla tavalla, vaikka palveluksella?

         - Hmm... kun nyt kerran otitte tuon mahdollisuuden esille, niin juolah-

           tipa mieleeni eräs juttu. Mikäli se ylipäänsä on edes toteutettavissa.

         - Ei sitä koskaan tiedä. Antakaa kuulua.

         - Nähkääs, minua on jo jonkin aikaa vaivannut Maan tulevaisuus. Täs-

           sä vain kierretään ja kierretään samaa rataa vuodesta toiseen eikä

           loppujen lopuksi päästä minnekään. Mitä mieltä te, herra vuokralai-

           nen, olette siitä?

         - Maan siis pitäisi päästä perille jonnekin. Ymmärsinkö oikein?

         - Ymmärsitte oikein. Siitä tässä on kysymys.

         - Hyvä on. Jättäkää asia minun huolekseni, Teuvo-herra. Huomis-

           aamuna kello seitsemän olemme perillä. Käykö tämä?

         - Vielä kysytte! Tätä on odotettu. Ilo voi nousta kattoon, mutta tällä

           kertaa se laskeutui katosta! 

         - Avaruuden harppu ei voisi soida sanojanne kauniimmin. Ei mutta,

           nyt on lähdettävä hommiin! Näkemiin!

          Kasvot nousivat kattoon ja minä sängystä kaurapuuron keittoon. Elä-

      mä oli enemmän kuin mallillaan.

          Vuorokausi vaihtui ja herätyskello soitti seitsemää. Oli täysin pime-

      ää. Linnut eivät visertäneet ikkunan takana ja kylmyys sai kehoni täri-

      semään. Tämäkö se määränpää sitten oli? Tätäkö olin niin kovasti toi-

      vonut ja odottanut? Katselin ylös pimeyteen, kattoon syttyi kaksi purp-

      puraista silmää.

         - Hyvää huomenta.

         - Huomenta.

         - Olemme perillä. Miltä nyt tuntuu?

         - Toive toteutui kyllä, mutta tämä pimeys ja kylmyys...

         - Eli haluatte Maan takaisin radalleen?

         - Saisitte välittömästi paikan ihmistuntemuksen opettajana!

         - Hyvä idea. Jos nyt kuitenkin vaivutan teidät jatkamaan unia ja herä-

           tessänne huomisaamuna on kaikki ennallaan. Paitsi, että...

         - Paitsi, että mitä?

         - Vuokralainen on häipynyt.

         - Kyllä te olisitte voinut jäädä. Olette kunnon tyyppi!

         - Kiitos, on kuitenkin tullut aika muuttaa.

         - Kiitos myös teille, saitte katsomaan maailmaa uusin silmin!

         - Mitäs pienistä. Näkemiin!

         - Näkemiin!

                                                         

          Valo  tunkeutui nahkaverhojen läpi ja tiesin aamun koittaneen. Kuu-

      lin lintujen viserryksen ikkunan takaa. Avasin silmät eikä kukaan tuijot-

      tanut katosta. Jäisinkö sänkyyn koko päiväksi? No, en varmasti!

   

           

      

  Takaisin blogimerkintöihin

  ---