Blogi - kermasusi - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Rakkautta, rakkautta vain.22.10.2007 klo 12:12

Rakkaus, tuo kaikkien tuntema sana.
Mietin tässä taas kerran mitä kaikkea sisällytämmekään tuohon sanaan ja mitä oikeastaan on Rakkaus. (Huom. Suuri alkukirjain!)

Tässä maailmassa puhutaan rakastamisesta niin monessa yhteydessä johon löytyisi parempikin sana joka kuvaisi tunnetta rehellisemmin. No, kyllä....kyllä tarkoitan vaikkapa seksuaalista halua toiseen ihmiseen, se kun yksinään ei vielä ole Rakkautta, vaan juurikin halua, intohimoakin... mutta siihen harvoin, tuskin koskaan liittyy pyyteettömyys.
Rakkauteen ei oikeastaan milloinkaan voi liittyä haluamista, himoitsemista sillä Rakkaus on jotakin muuta kuin tunne. Se on tahtotila, asenne ja valinta.

Rakkaus on antamista, jakamista, täydellistä antautumista.
Rakkaus ei vaadi mitään itselleen ollakseen Rakkautta.

Rakkaudeksi kutsutaan monia tunteitamme ja tarpeitamme jotka sinänsä ovat ihan hyviä ja oikeutettujakin, ne tulisi vain tunnistaa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, ei kätkeä niitä Rakkauden nimikkeen alle.
Me kaipaamme toisen läheisyyttä, ihon kosketusta, jaettua intohimoa, hellyyttä, ymmärrystä ja paljon muuta mitä odotamme toisen ihmisen meille antavan.
Vaan siinäpä se, Rakkaus ei odota toiselta yhtään mitään. Rakkaus vain on.

Voimme oppia Rakastamaan, kunhan aloitamme itsestämme.
Luovumme vääränlaisesta ylpeydestämme, nimittäin nöyristelystä jonka turvin arvioimme itsemme arvottomiksi.
Kun opimme Rakastamaan itseämme, armahtamaan epätäydellisyytemme, hyväksymään vajaavaisuutemme, näkemään täydellisyytemme, ottamaan vastaan arvomme.... vasta sen jälkeen voimme oppia Rakastamaan pyyteettömästi.

Sen jälkeen Rakkaus voi olla meille tahtotila, asenne ja valinta.


Rauhaa ja Rakkautta Sinulle lukijani.

Pia


P.S.
Näihin pohdintoihini saa vapaasti ottaa kantaa, vaikkapa viestein tai kirjoittamalla vieraskirjaani.

---

Kutsumuselämä18.10.2007 klo 13:22

Yöllä valvoessani pohdin sitä miten paljon ajastamme käytämme
tekemiseen joka perustuu pelkkään velvollisuudentunteeseen. Ei ihmekään jos elämä alkaa näyttämään harmaalta ja tylsältä.

Opettelin muutaman vuoden ajan luopumaan ylikorostuneesta velvollisuudentunteestani ja elämään ihan oikeasti omaa elämääni. Omalla elämällä tarkoitan sitä että teen asioita joita todella haluan tehdä. Annan tilaa innostukselle ja luovuudelle. Näitä löytyy meistä ihan jokaisesta kun vain uskallamme pysähtyä kuuntelemaan sisintämme.
Ei ole aina helppoa valita oman elämän elämisen ja velvollisuudesta tekemisen välillä, sillä yliminä, se umpihullu perfektionisti ja kriitikko huutaa usein täysillä syyttäen itsekeskeisyydestä ja vastuuttomuudesta.
Nykyään tunnistan onneksi tämän äänen ja osaan sulkea siltä sieluni korvat. Sen sijaan otan päivittäin hiljaisia hetkiä itseni kanssa jolloin kysyn itseltäni mitä juuri tänään haluan tehdä, mitä saada aikaan ja mitä luoda maailmaan ja elämääni.

Uskon vahvasti että jos useammat meistä heittäytyisivät elämään sitä todellista omaa elämäänsä maailma olisi aivan toisenlainen, ihmiskunta tyytyväisempi ja onnellisempi, mikä taas toisi mukanaan rauhaa ja suvaitsevaisuutta, ajatteluunkin uutta avaruutta.

Runohan tästäkin pohdinnasta on syntynyt:

Kutsumuselämää

Kuin heräisi uneen,
ilman laskuvarjoa.
Keräisi kastetta saniaisten nupuilta.

Kuin astuisi lasikengillä jäätikölle.
Kulkisi polkua tuttua tuntematonta,
tietäen kaiken
ja ei mitään.

Kuin kylpisi hohtavassa pimeydessä.
Sukeltaisi vakkei osaa uida.
Kuolisi pala palalta joka hetki,
että voisi elää.

(runo löytyy kirjastani "Lähelle lyhyt lupaus", sitä voi kysellä kirjakaupoista ja kirjastoista sekä tilata suoraan minulta;
pia_koukila@myway.com , hinta 21€)

Rauhaa ja Rakkautta Sinulle lukijani.

Pia

---

Onnellinen ihminen16.10.2007 klo 15:30

Tänään olen miettinyt onnellisuutta ja oivalsin että ainakin minulla se liittyy tiiviisti yhteen tyytyväisyyden kanssa.

Uskon että kun ihminen kykenee sanomaan: Tämä riittää ja olemaan tyytyväinen elämäänsä juuri tässä ja nyt, tuntemaan että elämä on elämisen arvoista, se on onnea.
En tarkoita tällä etteikö pitäisi olla päämääriä ja haaveita joihin pyrkiä, mutta tässä hetkessä eläminen luo suurempaa tyytyväisyyttä kuin tilanne jossa koko ajan joko haikaillaan menneitä "hyviä aikoja" tai ajatellaan että "sitten kun" sitä sun tätä.

Minulla on monia haaveita vielä toteuttamatta ja päämääräni on elää koko loppuelämäni sellaisena ettei tarvitse loppupäässä harmitella kaikkea mitä jätti kokeilematta epäonnistumisen pelossaan. Mokaaminenkin voi luoda onnellisuutta, kun selviää epäonnistumisistaan voi olla onnellinen opeista joita ne toivat tullessaan, sitä voi jopa viisastua ja viisaus tuo tullessaan onnea.

Minä koen olevani erittäin onnellinen ihminen, jokaisessa päivässä näen valtavan paljon asioita mistä voin kiittää ja olla onnellinen.

Tänään minä kiitän ja olen onnellinen siitä että saan rakastaa niin montaa ihmistä, perhettäni, ystäviä, hyviä kauniita kanssaihmisiäni.... ja luontoa, tähtiä ja kaikkeutta.

Tänäänkin on hyvä päivä elää!

Rauhaa ja Rakkautta Sinulle lukijani!
t. Pia

---

Lukuharjoituksia16.10.2007 klo 00:01

Olemme mieheni kanssa molemmat mukana harrastelijateatterissa, tai siis tarkemmin sanottuna kansalaisopiston näytelmäpiirissä.
Meillä oli eilen näytelmän lukuharjoitukset, ensimmäiset tämän uuden näytelmän puitteissa ja minun roolikseni tuli mieheni äiti.

Mietin sitten eilisen illan ja tänäänkin että näinköhän alkaa ikä näkyä, vaikka aina minua arvaillaan 10 vuotta nuoremmaksi kuin mitä henkilöllisyyspaperit näyttävät. Taitaa olla hehkeät sankaritarroolit mennyttä kalua meikäläisen kohdalla... että tervetuloa vain hassut mummoroolit.

No samalla sitten mietin että jospa rupeaisinkin sellaiseksi mummoksi (sitten aikanaan) jolla on räpättimet rollaattorin pyörissä ja joka laulaa karaokea paikallisesa baarissa joka viikko, korkealta ja kovaa ohi nuottien... ihan vaan nuorempien kiusaksi kun eivät kuitenkaan kehtaa tulla vanhalle ihmiselle sanomaan että;  kita umpeen mummo. *wirnistys*.

Rauhaa ja Rakkautta Sinulle lukijani

Pia

---

Talven tuntua ilmassa12.10.2007 klo 12:35

Tässä vaiheessa syksyä, sen kääntäessä kasvonsa täysin kohti talvea pohdin kuolemaa. Miten monella tavalla ihminen voikaan suhtautua tapahtumaan joka on väistämätön jokaisen kohdalla.
Itse näen kuoleman olevan yhtä luonnollinen asia kuin syntyminenkin. Pelkoa en tunne näitä pohtiessani, sillä uskon ikuisuuteen.

Elämä on minulle matka kehoksi tulemisen (syntymän) ja siitä poistumisen (kuoleman) välillä. Matka joka on osa suurempaa matkaa, pitemmälle, syvemmälle, lähemmäksi.

Näistä ajatuksistani syntyi tämä runo.

Kuolematon

Liekkisi valossa kuljen talveeni
en pelkää aikaa,
tammipuuta, mustaa multaa.



Rauhaa ja Rakkautta Sinulle lukijani.

---