Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 44 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Tyttö ja koivu18.11.2024 klo 13:23  Kommentoi (1)

   

                         Piirsi tyttö merkiksi rakkauden

                         kylkeen koivun pienen sydämen

                         keskelle kirjoitti nimen armaan

                         ikuisesti säilyisi siinä varmaan

   

                         Saapui syksy lehdet maahan varisi

                         muutti linnut haaveet tytön karisi

                         kun lähtikin poika meriä seilaamaan

                         sanoi vain taas keväällä kohdataan

   

                         Talttui talven tuiskut ja kevät koitti

                         kivissä rannan aallot kaipuuta soitti

                         vaan pitänyt poika ei lupaustaan

                         ja tullut takaisin linnut mukanaan

   

                         Murheissaan tyttö luo koivun kulki

                         ympäri rungon kädet yhteen sulki

                         katseellaan paikan haki piirroksen

                         tapahtuneen näki siinä muutoksen

   

                         Nimi pojan löytyi edelleen sieltä

                         vaan sydän väistynyt oli ristin tieltä

                         henkäyksen kylmän tunsi kasvoillaan

                         luota koivun juoksi kauhuissaan

   

        Hyvä lukija. Olisi ollut kauniimpaa ja jotenkin lohdullisempaa runon

    päättyessä linnun lennähtäessä oksalle laulamaan. Tyttö olisi ymmärtä-

    tänyt pojan tulleen hyvästelemään hänet. Toisin kuitenkin kävi.

        Vanhemmat näkivät tytön surun ja pienen tivaamisen jälkeen saivat

    tietää syyn. Isä lähti siltä seisomalta kaatamaan koivun. Jos ei kerran

    lintu laulanut, niin pokasaha sitten. Puusta tehdyillä klapeilla ei saatu

    saunaa lämpiämään, ei sitten millään. Kahden pesällisen jälkeen ikkuna

    oli kuurankukkia tulvillaan - elokuussa!

        Kerrotaan koivun kannolla nähdyn merimiesasuisen nuorukaisen istu-

    van pää kumarassa. Eräänä talvi-iltana tyttö lähti paikalle ja kun häntä ei

    kuulunut takaisin, meni isä etsimään. Jäljet lumessa päättyivät kannolle

    eikä tyttöä ole nähty sen koommin.

   

   

  ---

• Kaappikello29.10.2024 klo 02:45  Kommentoi (0)

    

        Elipä kerran Suuren meren rannalla mies, jonka nimi oli Pali Santeri.

    Hän oli ammatiltaan puuseppä, taitava, mutta köyhä sellainen. Eräänä

    tuulisena päivänä Pali katseli kuinka aallot vaelsivat pää vaahdossa ve-

    tistä tietään tuupertuen lopulta hengettöminä rantahiekkaan. Mikä syn- 

    tyy, se myös kuolee - aikaa ei voi vangita. Vai voiko? Siitä hänelle pul-

    pahti ajatus kaappikellosta, jossa ei olisi koneistoa lainkaan.

        Pali pakersi ja puursi, puursi ja pakersi, ja kas, lopulta verstaan lattial-

    la seisoi kaunein kaappikello ikinä! Vatsaa ei kuitenkaan kauneudella

    täytetä, joten aamulla  askeleet suuntautuivat torille.

       - Ostakaa, ostakaa! Ei enää kiirettä minnekään! Ostakaa!

        Mutta ihmiset vain pudistelivat päitään.

        - Ei viisareita, ei vitjoja! Kelvoton, täysin hyödytön!

        Ei auttanut, vaikka Pali puolitti hinnan. Markkinoiden päätyttyä hän kii-

    kutti allapäin kaappikellon takaisin verstaalle.

        Yöllä Pali pyöriskeli sängyssä hampaitaan narskutellen. Oltiin aivan

    hänen henkisen kestokykynsä rajoilla. Äkkiä Pali viskasi peiton syrjään,

    säntäsi ovesta pihan poikki verstaalle, nappasi kaappikellon kainaloon

    ja juoksi rantaan.

       -  Saakoon meri sen, mikä ei ihmisille kelpaa!

        Näiden sanojen saattamana lensi kaappikello aaltojen huomaan.

        Kului vuosi, kului toinenkin. Köyhä puuseppä Pali Santeri veisti vers-

    taallaan mitä ihmeellisempiä luomuksia, mutta yhtä hän ei voinut saada

    mielestään. Kyynel, suolainen kuin meri, vierähti karkealle poskelle

    kaappikelloa muistellessa.

        Kerran utuisella torilla ituisia perunoita ostaessaan, äkkäsi Pali niiden

    seassa nuhjuisen arpalipun. Hän ojensi sen myyjälle, Peruna-Pipsalle,

    joka kohautti vain olkapäitään ja tuhahti:

       - Ennemmin meri kuivuu kuin minä voitan.  Voit pitää sen.

        Lauantaina oli arvonta ja kuinkas kävikään: Pali voitti pääpalkinnon!

    Se oli matka Tik Tak Tikille, mikä oli saari keskellä Suurta merta. Harva

    siitä tiesi ja vielä harvempi oli käynyt, mutta siellä se vaan oli!

        Vihdoin koitti lähtöpäivä ja Pali meni satamaan, jossa kuunariparkki

    Kohtalotar odotti. Niin myös odotusten liekit löivät korkealle hänen as-

    tuessaan laivaan.

        Ensimmäisenä päivänä meri oli tyyni, mutta toisena kuin keinu ja kol-

    mantena kuin kaksi keinua. Palk näki peilissä merisairaat kasvot. Nel-

    jäntenä päivänä kapteenin pöydässä putkahti vatkuli takaisin lautaselle.

    Loppumatkalla ei Palia lääkärin (kapteenin) määräyksestä enää nähty

    hyttinsä ulkopuolella. Kohtalottaren kiinnittyessä seitsemäntenä päivä-

    nä laituriin hän hoippui hotelliin toipumaan.

        Varhain aamulla muiden turistien vielä nukkuessa söi Pali kanttiinissa

    puoli lautasellista paikallista herkkua ökö ököä. Jälkiruuan sijaan hän

    päätti lähteä tutustumaan saareen lähemmin. Tarjoilija Zepu ehdotti

    opastettua kiertokäyntiä, mutta Palin mielestä omin päin kulkien voi

    päästä myös sellaisiin paikkoihin, joita turisteille ei näytetä.

        Ähellettyään sinne sun tänne läpi tiheän kasvillisuuden hän saapui il-

    lansuussa kylään, jossa oli meneillään jonkinlaiset uskonnolliset rituaa-

    lit. Aukiolla olkihameiset Alma Nakka-heimon jäsenet kiersivät kehää 

    tanssien kiihkoisasti huumaavan rummutuksen tahdissa.

        Sen lakattua he polvistuivat kädet ojennettuina kohti keskustaa. Pali

    nielaisi. Se sama kaappikello mikä ei torilla ollut kelvannut kenellekään, 

    pönötti nyt Tik TakTikillä palvonnan kohteena! Olipa aikoihin eletty! Hän

    puikkelehti alkuasukkaiden välitse kaappikellon viereen ja kohotti käten-

    sä tervehdykseen.

       - Arvoisa heimoväki! Nimeni on Pali Santeri. Tulen kaukaa, ettekä vält-

        tämättä ymmärrä suomea, mutta sen minä vaan sanon teille, että tä-

        mä kapistus tässä, on minun omin käsin tekemä ja se kuuluu minulle,

        kokonaan minulle! Hankkikaa oma!

        Puheensa lisäksi Pali teki toisen, vielä pahemman virheen: hän kos-

    ketti kaappikelloa. Ajan ja veden jumalatar Rolex Aquaa oli loukattu! Al-

    ma Nakan väki tarrasi häpäisijään ja sulloi hänet kaappikelloon. He kan-

    toivat sen rantahietikolle ja sitoivat kiinni siellä seisovaan paaluun. Pääl-

    likkö Rak Sutuksen käskystä riensivät lapset ilosta kiljahdellen hake-

    maan kuivia oksia ja risuja. Niitä kertyikin kaappikellon juurelle ilahdut-

    tavan runsaasti.

        Rummutus alkoi taas ja Pali seurasi aukosta uhrimenojen kulkua. Oli-

    ko hän katkera? Ei, ei sinne päinkään! Hän oli se, joka heitti kaappikellon

    mereen ja tuli saarelle rähjäämään. Syy oli hänen, yksin hänen! Oikeus

    oli voittanut.

        Liekkien rätinä toi Palille mieleen saunan lämmityksen. Nyt ei heitet-

    täisi löylyä, mutta kuuma tulisi. Rauha valtasi uupuneen, rikkirevityn sie-

    lun ja sydän sykki yhdessä maailmankaikkeuden kanssa. Enää ei ollut

    kiire minnekään, ei minnekään. Aika oli kuollut.

        Taivas hehkui purppuraa kauniimmin kuin koskaan auringon laskies-

    sa Suuren meren taakse.

   

      

   

  ---

• Hilda ja Homeros25.9.2024 klo 03:23  Kommentoi (1)

   

                           Hilda-muori perunoita kuori

                           muisteli tapausta kun oli nuori

                           aikoi silloinkin ruokaa valmistaa

                           tarpeet siihen täytyi varmistaa

   

                           Katsoessaan mitä oli komeros'  

                           niin seisoikin siellä Homeros

                           välissä hyllyjen hillopurkkien

                           takaa vuosien häntä kurkkien

   

                           Yllään tooga reissussa rypistynyt

                           tyyli ihmisiin hiukan typistynyt

                           runoa viisauden yritti sorvata

                           oloaan luvatonta siten korvata

   

                            Kieli Kreikan muorilla ontui

                            suoni ohimon tiukkana juontui

                            tohtinut ei miestä ulos heittää

                            ajatteli vieraalle sumpit keittää

   

                            Ryystöä kahvin hän fiinisti esitti

                            vaan aikeen kauniin vieras vesitti

                            ei kyökkiin tulemaan suostunut lain 

                            kuin patsas jalustallaan toljotti vain

   

                            Hiiltyi Hilda nyt koko ukkoon

                            oven sulki ja laittoi lukkoon

                            sinne seisomaan jäi Homeros

                            runojaan lausumaan komeros'

   

                           Puolet sadasta oli vuosia vierinyt

                           tapaus mielestä jo kauas kierinyt

                           muistiin palasi kohdattuaan tutun

                           joka kertoi hälle seuraavan jutun:

   

                          "Baarissa Dionysoksen päivänä tässä

                           porukalla istuttiin iltaa viettämässä

                           astui sisään mies toogaan pukeutunut

                           aikaan nykyiseen ei hän lukeutunut

   

                           Colaa Agrin mies pullon kumosi

                           ja runoilla Kreikan väen lumosi

                           hän kirjasta antiikin niitä selasi

                           sielulla kuulijan pajatsoa pelasi"

   

                           Ajatteli Hilda juuri Homerosta

                           kun liikettä kuului komerosta

                           veitsi kuorinnan lattialle tipahti

                           Mirri naukaisten kyökistä livahti

   

                           Oliko mies vihan pitkän sorttia

                           lähettäisikö kohti tuonen porttia

                           päätti muori tuon riskin ottaa

                           pakko joskus on tuuriin luottaa

   

                           Aukaisi oven se hiljaa narahti

                           sisään astui ovi kiinni pamahti

                           ripeästi avain lukossa kääntyi

                           pielet suun hältä alas vääntyi

   

                           Nauru Homeroksen kyökissä raikui

                           takaa vuosien kosto korvissa kaikui

                           tekoaan katuen Hilda ovea takoi

                           anomuksia armon suustaan latoi

   

                           Oli teko pahoittanut miehen mielen

                           opetellut kuitenkin Suomen kielen

                           taidolla uudella hän muoria sätti

                           ja komeroon tämän virumaan jätti

   

                           Kreikassa kaikki sen hyvin ties

                           oli Homeros ihan kunnon mies

                           kuluttua viikon palasi oven taa

                           kättään sovinnon tahtoi ojentaa

   

                           Avainta käänsi ja oven aukaisi

                           nauruun hilpeään näky laukaisi

                           oli kasvot Hildan hillolla hivellyt

                           kuin itse Picasso niitä sivellyt

   

                           Seisomaan nousi muori häpeissään

                           tahmeutta hillon pyyhki näpeistään

                           purkit tyhjentyneet jaloissa pyöri

                           aukesi viimein vankeuden nyöri

   

                          Toisiaan halasivat anteeksi antoivat

                          purkit hillottomat tiskiin kantoivat

                          ajatuksen maukkaan silloin Hilda sai

                          mukaan Homeroksen pyysi totta kai

   

                          Niin perustettiin Hilda ja Homeros

                          ei pidetty enää ketään komeros'

                          hillot Hildan saran huipulle auroi

                          kyljissä purkkien Homeros nauroi

   

   

   

  ---

• Pellon kuningas19.8.2024 klo 08:24  Kommentoi (0)

   

      Alue oli eristetty viirein ja pientareella seisovaan kylttiin oli merkitty ti-

  luksen numero 37. Paikan koko kertoi miksi mainoksessa oli kehotettu

  ryhtymään pienviljelijäksi. Viljon katse osui ojassa lojuvaan heinäseipää-

  seen. Siinäkö oli menestyvän viljelijän tarvikkeet kaupan päälle? Korvissa

  kohisi katkeruuden maininkien vyöryessä kehon lävitse.

      Yöllä Viljo makasi talorötiskössä miettien siihenastista elämäänsä,

  sen virheitä ja vielä suurempia virheitä. Mihin palstan ostoa voisi verrata?

  Yhtenä helteisenä yönä tuli mentyä pakastearkkuun nukkumaan. Onneksi

  Reetta oli noussut syömään jäätelöä ja päästänyt miehensä sulamaan.

  Sanoi tämän olleen liian nuori arkkuun.

      Ennen Viljolla oli mennyt ihan mukavasti. Hän oli ollut töissä hyvin pal-

  kattuna sytytysnarujen suunnittelijana Oy Lamppu Ab:ssa. Sitten yhtiö

  ajautui konkurssiin maksamattomien sähkölaskujen vuoksi ja samalla

  sammui Viljon valoisana alkanut ura. Pimeinä talvi-iltoina hän istui koto-

  na tilannettaan pohdiskellen. Reetalla sentään oli vakituinen väliaikaistyö

  Oy Nojatuoli Ab:ssa nojien kulmatarkastajana.

      Eräänä keväisenä aamuna Viljo äkkäsi Helsingin sanomissa ilmoituk-

  sen: "Hyvä ihminen, ryhdy pienviljelijäksi! Tänään tilus erikoishintaan ja

  menestyvän viljelijän tarvikkeet kaupan päälle! Älä ole etana - soita heti!"

      No, Viljohan soitti välittömästi. Kolmen päivän päästä tipahti luukus-

  ta kirje, jossa oli palstan osoite ja Tilusmestarien tilinumero. Hinta oli so-

  pivasti puolet kodin myyntiarvosta, sillä Reetta ei ollut tarpeeksi heinä-

  viritteinen - ehtojen mukaan vain sitä sai viljellä -  muuttaakseen maalle

  asumaan.

      Maksettuaan tiluslaskun Viljo hyvästeli vaimonsa, joka sanoi hoitavan-

  sa avioeroasiat. Niinpä hän saattoi iloisin mielin suunnata kuplavolkkarin

  etupellin kohti uutta kotiseutuaan Töppälää. Asvaltin vaihtuessa hiek-

  kaan soljui huulilta kuin itsestään "Mä maalaispoika oon".

      Aamulla Viljo heräsi auringon vaalentamassa vinttihuoneessa. Hetken

  venyteltyään hän meni ulos pellon laitaan. Jälleen katse kohdistui ruoho-

  jen seassa pilkottavaan heinäseipääseen. Viljo nosti sen eteensä.

     - Kuulehan kaveri. Tässä me nyt ollaan. Vain me kaksi, ei ketään muuta.

      Hän katseli seivästä kuin odottaen sen puhuvan, mutta eihän suuton

  suu sanoja suolla. Viljo halusi varmistaa:

     - Hei, sano nyt, oletko samaa mieltä?

      Hiljaisuus huokui harmaana kuin harakan haamu.

     - Et vastaa, uskon kuitenkin sinun olevan. Lienee turha kysyä nimeäsi,

  joten annan sinulle sellaisen... Antero, olkoon nimesi Antero.

      Viljo kohotti seipään ja iski sen pientareeseen. Hän meni takaisin vintil-

  le, kaivoi repusta Pienviljelijän kasvutarinan ja ryhtyi pänttäämään.

       Seuraavana päivänä Viljo ajoi läheiseen kylään ja tiedusteli Oskarin

  ohrabaarissa istuvilta äijiltä välineitä viljelyyn. Heiltä ei liiennyt, mutta yk- 

  si osoitti pajatsoa hartaasti pelaavaa miestä. Viljo esitti asiansa ja taka-

  ressun kilistessä kuppiin pyysi Hermanni-isäntä Viljoa mukaansa. Baarin

  taakse oli pysäköity vanha kunnon Massey Ferguson. Sen Viljo sai lai-

  naksi, sillä isännällä oli toinen traktori varalla. Opastuksen jälkeen Viljo

  ajoi tilukselleen. Pellon viereen oli naapuri tuonut auran ja kaksi säkillistä

  heinänsiemeniä.

   

                              Kannot juurineen ylös kiskoi

                              vaot auroi ja siemenet viskoi

                              versoi oraat ne röyhylle nousi

                              heleästi heinä tuulessa sousi

   

      Sanotaan, että seura tekee kaltaisekseen. Koko kesän Viljo oli jutellut

  Anterolle, vaiteliaalle, ainoalle ystävälleen. Hän oli kyllä havainnut muu-

  tokset kehossaan, mutta sopeutunut hyvin niiden hitaan etenemisen

  vuoksi. Entinen tumma tukka sojotti harmaana kuin kehnosti sidottu lyh-

  de ja harmaantunut oli myös säleinä hilseilevä iho. Kaventuneet hartiat

  kaartuivat eteen puuvartisia käsiä roikottaen.

      Paikkakuntalaiset olivat huomanneet kehityksen, mutta eivät suoma-

  laisina halunneet sekaantua toisten asioihin. Jokainen nuolkoon oman

  lautasensa jo ihan hygieenisyyden tähden.

      Oli aika korjata sato. Viljo niitti pellon ja muodosti naapureilta saaduis-

  ta ylijäämäseipäistä kehän. Nostettuaan ne täyteen hän nykäisi Anteron

  irti pientareesta ja käveli kehän keskelle.

     - Ystävä hyvä, tässä on sinun paikkasi.

      Viljo iski seipään maahan pystyyn.

     - Katso! Hoviväki ympärilläsi on valmiina palvelemaan. Kohta sinä olet

       tämän pellon kuningas. Olet ansainnut sen.

      Kuningasajatustaan hykerrellen hän alkoi mättää heiniä seipäälle. Vii-

  meistä hangollista kärjen päällä pitäessään, Viljo lausui:

     - Täten kruunaan sinut, Antero Vaitelias, pellon kuninkaaksi.

      Samassa Anteron silmät rävähtivät auki.

     - Näinkö sinä kohtelet ystävääsi, joka nurkumatta on kuunnellut sinua

  läpi kesän pitkien päivien? Teet minusta kuninkaan, mutta peität kasvoni

  kuin pahantekijän. Olen kuningas ja hallitakseni minun on nähtävä valta-

  kuntani, muuten se viedään minulta pois.

     - Anteeksi, Teidän Korkeutenne, en tullut ajatelleeksi.

     - Etpä tietenkään. Sitäpaitsi, olen allerginen heinälle. Toivon sinun otta-

       van nämä korret yltäni ja heti. Olisin kovin, kovin iloinen.

     - Se on vähintä mitä voin tehdä.

      Pian korret lojuivatkin jälleen maassa. Viljo katseli Anteroa ja hänen

  hämmästyksensä oli suuri, niin yhdennäköisiä he olivat. Samassa hän

  tunsi jalkojensa painautuvan kiinni toisiinsa ja sulautuvan yhdeksi. Jalka-

  terät kaventuivat kärjistään ja kääntyivät alaspäin. Kiitollisuus ei lukeutu-

  nut tulevan kuninkaan perushyveisiin hänen tarttuessa Viljoon ja iskies-

  sä tämän maahan pystyyn.

      - Valitan, ei istumapaikkoja. He he.

      Viljo ei saanut sanaa suustaan. Hän pystyi vain seuraamaan Anteron

  latoessa nivaskan toisensa perään hänen ylleen. Pään ollessa enää nä-

  kyvillä, piteli petollinen heinämies viimeistä tukkoa ilmassa.

     - Täten kruunaan sinut, Viljo Lörpöttelijä, tämän pellon kuninkaaksi. Olet

       ansainnut sen.

      Kruunun laskeutuessa ehti Viljo nähdä hymyn Anteron kasvoilla. Sen

  saman typerän hymyn, joka Töppölään lähdön aamuna oli kuvastunut

  peilistä. Se ei ollut enää hänen. Ei mikään ollut enää hänen. Paitsi pelto,

  niin, Viljo oli sentään - pellon kuningas.

   

   

   

  ---

• Ikuinen matka8.7.2024 klo 05:44  Kommentoi (0)

   

                            Tulen kaukaa

                            olen etsinyt sinua

                            kasvoiltasi luen

                            et tunnista minua

   

          - Tulen kaukaa. Mistä kaukaa?

          - Utsjoki-Kevo-akselilta.

          - Siis melko kaukaa. Olen etsinyt sinua. Ketä te olette etsinyt?

          - En ketään tiettyä, se on vain sellainen runouden määritttelemätön

            kaipuun kohde. 

          - Vai niin. Kasvoiltasi luen. Mitä ihmettä? Onko jonkun kasvoihin kir-

            joitettu teille viesti?

          - Mitä luulisitte? Ei tietenkään.   

          - No, hyvä. Et tunnista minua. Miksi hän ei tunnista teitä?

          - Koska emme ole koskaan tavanneet.

          - Ette ole tavanneet. Ilmankos ei.

   

                            Nousin vuoret    

                            laskin joet

                            kuiskeen kuulin

                            tiellä väärällä olet

   

          - Nousin vuoret. Millaisissa korkeuksissa me nyt liikumme?

          - Kyllä varnaan jossain, sanotaan, yli viidessä kilometrissä.

          - Onhan sekin. Laskin joet. Kuinka monta saitte?

          - Kuusikymmentäneljä.

          - Kuin shakkilaudan ruutuja. Kuiskeen kuulin. Kuinka hyvin?

          - Olisihan se voinut olla vähän kovempaakin, mutta sitten se ei olisi

            ollut enää kuisketta. Vai mitä? 

          - Ei tarvitse kuiskata. Tiellä väärällä olet. Olitteko?

          - En... tai ainakin luulen, etten ollut.

   

                            Muistelen sinua

                            ja matkan kulkua

                            kanavalla elämän

                            monta on sulkua

   

          - Muistelen sinua. Taasko se määrittelemätön kaipuun kohde?

          - Olette kuunnellut, olette oppinut! 

          - Kiitos. Ja matkan kulkua. Minkä matkan?

          - Ei  mitään pisteestä a pisteeseen b. Muuten vaan.

          - Selvä. Kanavalla elämän. Missä sellainen on?

          - Syntymän ja kuoleman välissä.

          - Niinpä tietenkin. On monta sulkua. Kuinka monta?

          - Mistä minä tiedän? Se vaihtelee.

   

                            Lähden kohta

                            on pakko jatkaa

                            sieluuni jäät

                            osaksi ikuista matkaa

   

          - Lähden kohta. Hyvä mies, minne teillä on kiire? Teille varattua ai-

            kaa on vielä liki puoli tuntia!

          - Totta. Tulen kaukaa ja olisin hullu, jos jättäisin nyt kesken.

          - On pakko jatkaa. Mitä teidän on pakko jatkaa? 

          - Mitä luulisitte? Näiden runojen väsäämistä tietysti!

          - Jatketaan. Sieluuni jäät. Irrallisena ottaen: miksi sieluun jäitä? Eikö

            runoilijan tehtävä ole tuoda lämpöä tähän kylmään maailmaan?

          - Olette oikeassa. Muutan sen muotoon: sieluuni sulat.

          - Se on parempi, mutta miksi sieluun sulkia?

          - (Idiootti!). Jotta ylevät aatokset lehahtaisivat lentoon!

          - Aivan, aivan. Matka ikuinen. Mikä matka voi olla ikuinen? 

          - Kahden ihmisen välinen! Hyvästi!

   

              

  ---

• Ajan riennot26.5.2024 klo 08:39  Kommentoi (2)

              

      Alkuräjähdys synnytti Ajan. Se pudisteli päätään luullen avaruuden ole-

  van äänetön. Edetessään tyhjyydessä se tunsi tekevänsä juuri sitä mihin

  se oli luotu, kiitämään. Oli mahtavaa syöksyä valtavalla nopeudella kum-

  mempia miettimättä, korvissa vauhdin kiivas kohina, suonissa nesteiden

  kihelmöivä kierto. Tärkeintä kuitenkin oli viedä aikaa uusille, syntymättö-

  mille seuduille.

      Kaikkeen lopulta kyllästyy, niin myös kiitämiseen. Se oli puuduttavaa

  ja yksinäistä hommaa. Niinpä Aika palasi vuosia taaksepäin ja kierteli

  elinkelpoista paikkaa etsien. Sen täytyisi olla asuttu planeetta, jonka

  väestöön  voisi sulautua, mennä naimisiin ja perustaa perhe. Ei enem-

  pää eikä vähempää kuin toteuttaa jokaiseen elolliseen olentoon sisään-

  rakennettu elämän tarkoitus.

      Jo kaukaa se havaitsi Linnunradan hopeanvalkoisen spiraalin. Orasta-

  van toivon vallassa Aika tutki aluetta peläten joutuvansa taas pettymään.

  Nähdessään sinertävän pianeetan aivan galaksin reunamilla, se tiesi et-

  sinnän päättyneen, niin paljon Maa poikkesi edukseen muista avaruuden

  kiertolaisista.

      Aika hakeutui alempiin ilmakerroksiin lentäen yli Välimeren Euroopan

  ylle. Suomen kohdalla se kaarteli jonkin aikaa ja laskeutui sitten Suo-

  musjärvelle. Siellä se lymysi tienvarren pensaikossa ohikulkijoita tarkkail-

  len. Olisi ollut liian toiveikasta näyttäytyä ihmisille. Sininen, läpikuultava

  hahmo voisi herättää hämmennystä, jopa pelkoa. Käynti planeettalla

  päättyisi todennäköisesti pakenemiseen tai kuolemaan. Erilaisuus tap-

  paa. Oli vain yksi vaihtoehto: se muuntautui ihmiseksi. Maassa Maan ta-

  valla tai takaisin avaruuteen.

      Aika otti nimekseen Anselmi Nuutti ja vuokrasi mökin Uitsalmen ran-

  nalta. Hän haki töitä Aikaministeriöstä saaden paikan juoksupoikana. Se

  oli työtä kellon ympäri ja vaati kovaa kuntoa. Anselmi juoksi pitkin teitä

  ja polkuja, halki soiden ja laaksojen, yli harjujen ja selänteiden, sateella,

  helteellä, pakkasella, päivin öin. Sen minkä teki, sen teki kunnolla.

      Vuoden verran oli hauskaa, mutta kuten kiitämisessäkin, jossain vai-

  heessa keho, mieli tai molemmat saavat tarpeekseen. Merkkejä siitä oli

  väreillyt ilmassa jo jonkin aikaa viivästymisten muodossa. Niinpä eräänä

  kauniina heinäkuun iltana Nuuksion kansallispuistossa otti Anselmi uu-

  puneena repun selästä ja heittäytyi mättäälle pitkäkseen. Siinä puolukan-

  varpujen huomassa hän sulki silmänsä ja vaipui syvään uneen...

       Kelloja on seinillä, hyllyillä, pöydillä ja vitriineissä. Kauppiaan sanat

  soljuvat hammasrattaiston välisestä mustasta aukosta. Kultaisten kul-

  maviisareiden alla fosforiset kellosilmät hehkuvat sitä kirkkaammin mitä

  innokkaammin hän kelloja esittelee. Anselmia ei kuitenkaan kiinnosta

  kellot. Töissä on ollut aikatauluongelmia ja salatakseen menetetyn ajan

  johtaja S.E.Kuntilalta, hän on päättänyt ostaa aikaa. Kellontarkka johtaja

  ei epäröisi sekuntiakaan lähettääkseen aikalaahurin kortistoon.

     - Anteeksi, että keskeytän, mutta olisiko teillä aikaa?

     - Jaa, olisitte heti sanonut. Hetkinen.

      Kauppias kumartuu, ottaa tiskin alta kaksi purkkia, vihreän ja punaisen,

  ja laittaa ne Anselmin eteen.

     - Arvoisa herra. Toisessa on aikaa lähes rajattomasti. Toisessa sen si-

       jaan, siinä lymyää Onork, aikavaras. Hän ei tunne sääliä sitä kohtaan,

       joka purkin aukaisee. Hän vie kaiken, aivan kaiken. Kumpi on kumpi,

       en tiedä, muuten olisin käyttänyt sen itse. Rohkeuteni ei riitä. Jollei

       kestä riskiä, ei ole myöskään palkinnon arvoinen. Saatte purkin viidel-

       lä sadalla, jos avaatte sen saman tien. Miten on, tuleeko kaupat?

      Anselmi empii. Riski on kuitenkin otettava ja hän latoo setelit tiskiin.

  Kauppias hymyilee hammasrattaistollaan koko rahan edestä.

     - Maksu suoritettu. Herra on hyvä ja valitsee. Toivotan onnea.

      Punainen vai vihreä? Punainen kuvastaa kielteisyyttä, vihreä myöntei-

  syyttä. Sen täytyy siten olla vihreä. Mutta, jos se onkin hämäystä - totta

  kai - siispä punainen! Hetkinen... kyseessä saattaa olla kaksoishämäys,

  eli onko vihreä sittenkin oikea? Punainen, vihreä, punainen, vihreä. Värit

  puskevat toisiaan kuin myskihärät. Anselmi on ihan sekaisin! Hän tarttuu

  vihreään ja vääntää kannen auki. Humahdus kuin muinaisen lentoliskon

  siivenisku, Onorkin vuosisatainen vankeus on päättynyt. Se leijuu vapaut-

  tajansa edessä, katsoo mustilla pohjattomilla silmillään ja äänellä kuin

  kaivoksen pohjaa äestäisi, lausuu:

   

                                   Aikaa lisää kun ostaa halusit

                                   luita omiasi siinä vain kalusit

                                   riskin otit ja katso kuinka nyt

                                   ajan lopunkin olet jo käyttänyt

   

      Onork kohottaa kätensä ja napsauttaa luisevia sormiaan.

     - Ruu ja Mis!

       Purkista nousee kaksi joutsenkasvoista, syaaninvihreää olentoa. Ne

  tarttuvat Anselmiin käyrillä kynsillään ja vievät purkkiin. Sen pohjalla on

  avoin vastakaivettu hauta, jonka kiveen on raapustettu:

   

                                  Oli nimenä sillä Anselmi Nuutti

                                  sillä joka tähän yksiöön muutti  

                                  ylistys nopeudelle alla mullan soi

                                  juoksuhaudaksikin tätä kutsua voi 

   

      ... Anselmi heräsi. Hän vilkaisi kelloa: puoli tuntia oli kulunut nukkues-

  sa. Potkujen todennäköisyys oli kasvanut luokkaan Titanic, ja koska pe-

  lastusveneessä ei ollut enää paikkaa hänelle, oli siinä hyvää aikaa pohtia

  unen mahdollista merkitystä.

      Lopulta se oli aivan selvää. Ajan perässä juokseminen oli paitsi järje-

  töntä, myös suurta ajanhukkaa. Tällä menolla hän saisi pian kutsun ma- 

  tojen päivällisille. Anselmi nousi mättäältä herätyksen saaneena, elämäs-

  sä koittaisi uusi aika.

      Aamulla hän meni Aikaministeriöön. Kuntilan sihteeri Alma Nakka sa-

  noi johtajalla olevan tärkeä neuvottelu Kiinan viisarivaltuutettu Ring Kin-

  gin kanssa. Anselmi luki Almaa kuin avointa almanakkaa ja protokollan 

  ohittaen painui toimistoon. 

     - Kas kas, hätkähti Kuntila ja sujautti Aku Ankan työpöydän laatikkoon. -

       Itse Nuutti ja tähän aikaan liikkeellä! Mitä asia koskee?

     - Huomenta. Sitä vaan, että voitte ruveta hakemaan uutta juoksupoikaa.

       Minun juoksuni on juostu.

     - Vai sillä lailla, vai sillä lailla. Kuulkaas nyt, Nuutti. Ajat ovat ankeat, ei

       töitä ole jonossa kuin mummoja Aikamiesten konserttiin. Olette kieltä-

       mättä hieman töpeksinyt, ehkä myös aavistuksen tiukanpuoleisten ai-

       kataulujemme vuoksi. Hmm... voisin siirtää teidät johonkin teille sove-

       liampaan hommaan. Olen muuten sattumoisin kuullut halustanne pe-

       rustaa perhe. Pitääkö tieto paikkansa?

     - Tuota... kyllä se pitää.

     - No hyvä. On kaksi asiaa, jotka minun elämänkokemukseni perusteella

       miehellä täytyy olla. Kiinnostaako kuulla?

     - Herra johtaja, sallikaa viisautenne langeta ylleni.

     - Kuulkaa siis. Nuo kaksi ovat: työpaikka ja vaimo. Voin tarjota molem-

       mat. Mitä tuumitte siitä?

     - Työpaikan ymmärrän kyllä, mutta vaimo...?

     - Hyvä Nuutti. Tiedätte varmaan, että virastomme henkilökuntaan lu-

       keutuu Neiti Aika. Kuten nimestä voitte päätellä, hänellä ei ole puoli-

       soa - vielä. Tässä vaiheessa te astutte kuvaan. Sen mitä häntä tunnen,

       te kaksi sopisitte mainiosti tulevien lastenne vanhemmiksi. Soittakaa

       siis Neiti Ajalle ja tehkää avaussiirtonne. Eli miten on, unohdetaanko 

       nämä joutavanpäiväiset eropuheet ja pistetään viisarit pyörimään? 

     - Tuota, kun asiaa nyt tarkemmin puntaroi, niin herra johtaja taitaa olla

       oikeassa. Tehdään kuten sanoitte.

     - Mainiota. Pitäkää tämä päivä vapaata, katsotaan sitä uutta hommaa

       sitten vaikka huomenaamulla. Näkemiin, Nuutti.

     - Näkemiin, herra johtaja. Ja kiitos.

      Ohittaessaan Alma Nakan ei Anselmi voinut olla toteamatta:

     - Kovin oli Akun näköinen viisarivaltuutettu.

      Raitiovaunun ikkunapaikalla istuessaan Anselmi mietti Kuntilan ehdo-

  tusta. Kehtaisiko ottaa virka-aikana yhteyden niin henkilökohtaisen asian

  merkeissä? Voisi vielä saada syytteen häirinnästä. Takasillalla kaitee-

  seen nojaileva humalainen hoilasi:

     - Ei aika mennyt koskaan palaa!

      Sanoitus pisti Anselmin pohtimaan elämän ainutkertaisuutta. Se ete-

  nee kuin raitiovaunu, ja jos nukahtaa, onkin pian päätepysäkillä. Ei siis

  ollut mitään syytä vitkastella. Aika ei kasva korkoa, se vierii kuin kolikko

  viemäriin.

      Kotiin tultuaan tarttui Anselmi ensi tilassa luuriin. Peitelläkseen kai-

  nouttaan naisväen suhteen, hän omaksui miehekkään suorapuheisen

  tyylin.

     - Tässä Nuutin Anselmi Aikaministeriöstä, päivää. 

     - Ai kollega, hyvää päivää!

     - Semmoisella asialla tässä ollaan liikenteessä, että miten olisi, jos nei-

       dillä vaan on aikaa, kun tuo nimikin siihen niin kovin viittaa, että lähti-

       sitte tässä jonain kauniina päivänä allekirjoittaneen kanssa vaikka

       kahvikupposelle, niin selvittäisiin yhdessä olisiko meillä kahdella ken-

       ties samansuuntaisia tavoitteita esim. perhesuunnittelun suhteen? Et-

       tä miten olisi, neiti, tuota noin... paljonko kello?

     - 10.32.40.

     - Kiitos tiedosta. Kuulemiin.

      Ei asia, vaan miten se sanotaan. Anselmin sydän nakutti kuin pieni

  höyryvasara. Kuten Maan nähtyään, niin myös Neiti Ajan kuultuaan, hän

  tiesi etsinnän päättyneen. Mutta... löydön kohde ei ollut vastannut! Siis

  siihen varsinaiseen kysymykseen.

     - Olet universumin suurin idiootti! soimasi Anselmi itseään. - Kehtaisiko

       soittaa uudestaan? Pitäisikö hänkin minua idioottina?

      Samassa puhelin pärähti.

     - Anselmi Nuutti.

     - Tässä Neiti Aika. Teitte äsken kysymyksen kahvikupposta koskien?

     - Kyllä, niin taisin tehdä.

     - Ankaran harkinnan jälkeen... missä voimme tavata?

     - Jaa-a. Eikö se ole itsestään selvää: Stockmannin kellon alla.

     - Niinpä tietysti. Mihin aikaan?

     - Eipä olisi arvannut: Neiti Aika kysyy minulta aikaa . Sopiiko kello 18?

     - Sopii hyvin. Tasalta tavataan!

      Niin sai alkunsa heidän yhteinen taipaleensa. Sivuutamme tarkemmat

  yksityiskohdat todeten, että he menivät naimisiin. Rouva Nuutti työsken-

  teli kotiäitiyden ohella Kukkuu-käkikellofirman ruokinta-assistenttina ja

  Anselmi kellokallena Aikaministeriön iänikuisilla käytävillä. Kuten puolet

  avioliitoista, niin myös heidän päättyi eroon, mutta vasta punaisen mökin,

  perunamaan, työsuhdeBemarin ja neljän lapsen jälkeen. Heillä ei yksin-

  kertaisesti riittänyt aikaa toisilleen. 

      Erojärjestelyt sujuivat lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ainoa

  poikkeus tapahtui Anselmin vaatiessa ministeriöltä häälahjaksi saatua

  kaappikelloa itselleen. Pesänjakaja Tasalan todistaessa Rouvan suu oli

  pyöreä kuin nahkiaisella tämän tuhahtaessa: - On aikoihin eletty!

      Ero toi muutoksia. Rouvasta tuli jälleen Neiti Aika ja hän sai takaisin

  entisen työnsä. Anselmi puolestaan otti alkuperäisen muotonsa ja lähti

  jatkamaan ajan viemistä maailmankaikkeuteen. Eniten Aikaa jäi Maareis-

  sussa kaivelemaan lasten katoaminen elämästä. Lohdutusta toi se biolo-

  ginen tosiasia, että vaikka he olivat vielä lapsia, olivat he aikaihmisiä. Jo-

  nain kauniina päivänä hekin joisivat kahvikupposen ja hänen geeniensä

  kierto Maan päällä saisi jatkoa. Muuten, kiitäminen pitkästä aikaa oli to-

  della hauskaa!

   

                                  Sanotaan että aika rientää

                                  mutta mistä sen voi tietää

                                  eihän sitä edes nähdä saata

                                  ei askelta kuulla vasten maata

   

    

   

  ---

• Unelmat voivat viedä korkealle29.3.2024 klo 06:29  Kommentoi (1)

             

      Se tepasteli Pohjois-Ranskan maaseudulla, katseli hetken ympärilleen

  ja koukkasi Belgian kautta Saksaan. Valtakuntien rajat eivät olleet sille

  ongelma, ne olivat helpompi ylittää ilman passia kuin passin kanssa. En

  voinut olla hymyilemättä seuratessani sinivihreän matkalaisen kulkua

  karttakirjalla. Vaikka päärynänkäärökärsäkäs oli isän ja vaarin vihollinen,

  ei se ollut minun. Jostakin meidän kunkin on saatava ravintomme, pääry-

  näpuu oli sille elämänpuu. Ei ollut sen vika syntyä päärynänkäärökärsäk-

  kääksi. Sen näkökulmasta ihmiset olivat häikäilemättömiä jättiläisiä, jot-

  ka yrittivät häätää asukkaan tämän omasta kodista.

      Olin tuleva kolmannen polven päärynänviljelijä - tai niin kaikki ainakin

  luulivat, joskus melkein itsekin. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten voi-

  si jäädä loppuiäkseni puita vahtimaan. Halusin astronautiksi. Mielikuvi-

  tuksen siivin kohosin usein jylisevässä raketissa avaruuden historiaan.

      Otin pöydältä suurennuslasin ja tarkastelin kovakuoriaista lähempää.

  Tukevaa, lyhyttä ruumista myötäilevät kuperat peitinsiivet olivat omiaan

  suojaamaan hyökkäyksiltä. Itävaltaan suuntautuneet viattomat silmät

  tuikkivat ja pitkulaisen kärsän suuosa muikisteli kuin mehevän vitsin jäl-

  jiltä. Ei, tämä upea olento ei todellakaan ollut minun viholliseni. Sydämes-

  säni oli lämminverinen kylpylä jokaiselle elolliselle, minkä vuoksi Euroop-

  paan ei syntynyt uutta miljoonakaupunkia. Sen sijaan vein kirjan avoimel-

  le ikkunalle ja kevyen puhalluksen saattamana päärynänkäärökärsäkäs

  siirtyi luonnolliseen mittakaavaansa.

      Vuodet kuluivat ja hiljalleen etenin kohti unelmaani. Olin suorittanut

  maisterin tutkinnon tietotekniikassa ja ollut kolme vuotta alan töissä.

  Hain ja pääsin astronauttikoulutukseen. Haperoiset olivat juureni olleet,

  niin kevyesti irrottautuminen päärynäpuiden katveesta oli tapahtunut.

  Lähimmäisten pettymys oli tietysti suuri heidän toiveidensa langettua

  hedelmättömään maahan. Uskon kuitenkin heidän olleen ylpeitä pääs-

  tessäni lehtien sivuille oikein kuvan kanssa. Sentään ensimmäinen suo-

  malainen avaruudessa!

      Kaksi kuukautta sitten koitti ensilentoni aika. Minut vietiin kansainvä-

  lisen Kopernikus-avaruusaseman yhden astronautin huoltomoduuliin.

  Olin itse pyytänyt päästä sinne, sillä kuten tiedetään, suomalainen on

  parhaimmillaan seistessään kuusen juurella keskellä korpea. Kukaan ei

  näe häntä, eikä hän näe ketään. Silloin suomalainen hymyilee, hymyilee

  kuin katselisi naapurin ladon palamista. Ei mutta, menkäämme takaisin

  avaruuteen, jossa kaikki oli ensin hauskaa ja mielenkiintoista. Vähitellen

  homma kävi kuitenkin puuduttamaan, pelkkää rutiinia kierroksesta toi-

  seen! Tämäkö oli unelmieni täyttymys? 

      Kunnes sitten, lukiessani taas kerran Robinson Crusoeta, alkoi valo pa-

  neelissa vilkkua telakointiportin ulkopuolisen häiriön merkiksi. Pukeu-

  duin ripeästi avaruuspukuun ja leijuin ilmalukon kautta tutkimaan asiaa.

  Vihdoinkin jotain toimintaa!

      Olin löytänyt vian ja keskittynyt sen korjaamiseen, kun syrjään  työntä-

  mäni huoltotöihin tarkoitettu robottikäsi yllättäen aktivoitui. Minä hullu

  en ollut kiinnittänyt turvavaijeria ihan vaan saadakseni vähän jännitystä

  elämään. Turhaan rimpuilin käden vetäessä minut kauemmaksi moduu-

  lin kyljestä. Suoristuessaan se toimi kuin elävä olento irrottamalla otteen.

  Olin sille vain roska, valmis heitettäväksi tyhjyyteen.

      Siitä on nyt vuorokauden verran. Kopernikus katosi näköpiiristä aikoja

  sitten. Ajelehdin Euroopan yläpuolella, taivas on pilvetön kuin lapsuuden

  päärynäviljelmillä. Tein väärän valinnan, mikä on toki helppo sanoa nyt,

  kun tietää mihin se johti. On kuin katselisi sitä karttakirjaa huoneeni pöy-

  dällä, tällä kertaa ilman valtakuntien rajoja, kaikki yhtä maata.

      Kirjoitetaan elämäni viimeistä lukua. Jatko-osaa on turha odottaa, sitä

  ei tule, en usko sellaiseen. Syntymä - elämä - kuolema. Viimeksi mainittu

  on kohdallani hidas, liian hidas. Olisinpa päärynänkäärökärsäkäs. Tulisi

  joku ja tekisi minusta miljoonakaupungin, miljoonakaupungin...

   

                              Unelmat voivat viedä korkealle

                              joskus niin korkealle

                              ettei voi muuta kuin

                              katsella

                                            alas 

                                                    päin

   

   

   

  ---

• Afrikan tuliaiset14.2.2024 klo 20:29  Kommentoi (0)

   

      Laskevan auringon säteet maalasivat keittiön keltaiseksi. Kaisa kat-

  sahti ulos ikkunasta. Omakotitalon eteen pysähtyneen postiauton apu-

  poika aukaisi sivuoven ja tuli laattakivetystä pitkin pakettia kantaen. Kai-

  sa asetti kannen kattilassa kypsyvien perunoiden päälle. Mitähän sieltä

  ollaan tuomassa? hän mietti laittaessaan esiliinan tuolin selkämykselle

  ja meni avaamaan ulko-oven.

     - Hyvää päivää, oletteko mahdollisesti rouva Koju?

     - Päivää. Kyllä, olen Kaisa Koju. 

     - Siinä tapauksessa; tämä paketti on teille. Saanko kuittauksen?

     - Entä, jos sanoisin, että ette saa?

     - Silloin tämä lähetettäisiin takaisin Afrikkaan.

      Kaisan puoliso, rakennusmestari Kalle Koju, oli kolme vuotta aikaisem-

  min matkustanut Bogobogoon tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin.

  Kaisa ja perheen aikuisuuden kynnyksen ylittäneet kaksoset, Terhi ja Teu-

  vo, olivat alusta alkaen olleet hanketta vastaan. Kalle oli sen verran puls-

  kanpuoleinen, etteivät alkuasukkaat epäröisi täplähyeenan naurahduksen

  vertaa keittää hänestä läskisoppaa koko kylälle. Mikään todellinen tai

  epätodellinen syy ei kuitenkaan painanut kylliksi päätöksen perumiseen.

     - Laskin vain leikkiä. Kas noin, siinä.

     - Kiitoksia, rouva. Toivottavasti lähetys lämmittää.

     - Tuskin sieltä päin maailmaa mitään kylmää voisi tullakaan. Kiitos! 

      Kaisa vei paketin keittiön pöydälle. Olisiko Kalle lähettänyt tuliaiset jo

  ennakkoon ja ilmestyisi piakkoin itse perässä? Mitä ihmettä sieltä paljas-

  tuisi? Painon perusteella pienoispatsaita ja Kallen tuntien vielä vaimolle

  paikallisen heimon naisten juhla-asu. Voi sitä Kallea! Jännityksestä vapi-

  sevin sormin Kaisa aukaisi paketin. Pettymyksen huokaus purkautui sisäl-

  lön mukana pöydälle: vain kasa luita ja pääkallo! Eikä minkäänlaista vies-

  tiä. Hän katseli niitä hetken kummastellen. Sitten:

     - Ei kai sentään, ei voi olla totta!

      Kaisa peitti kasvot käsiinsä. Oliko siinä Kalle, hänen ikioma rakennus-

  mestarinsa?! Terhi ja Teuvo tulisivat puolen tunnin kuluttua töistä ja hei-

  dän isänsä olisi palannut Afrikasta tässä kunnossa. Jotain oli tehtävä ja

  sassiin! Kokoamisohjeita ei ollut mukana, mutta eihän sellaisia kukaan lue

  muutenkaan. Rauhalliseen tyyliinsä hän ryhtyi asettelemaan luita paikoil-

  leen kallosta aloittaen ja kohti varvasluita edeten.

      Ja kas, kohta pöydällä lojui täydellinen ihmisen luuranko! Se saattoi hy-

  vinkin olla Kalle. Asia selviäisi seuraavana päivänä, kun hän kiikuttaisi kal-

  lon perhehammaslääkärin vastaanotolle. Ei mutta - perunat!

      Kaisa katkaisi lämmön liedestä ja teki haarukalla pistokokeen. Ehkä aa-

  vistuksen ylikypsiä, ei kuitenkaan ratkaisevasti. Samassa selän takaa kuu-

  lui kolinaa, ei kuten sarvikuonojen iltamissa, vaan kuin pöydällä maannut

  luuranko olisi noussut istumaan!

     - Terveisiä viidakosta!

     - Kalle, se olit sittenkin sinä! Tervetuloa takaisin!

     - Kiitos, kiitos. Pahoittelen, etten ole pitänyt yhteyksiä viime aikoina.

     - Mitäs mokomasta! Pääasia, että olet taas kotona yhtenä kappaleena.

     - Totta. Yleensä ottaa oman aikansa koota itsensä reissun jälkeen, mut-

       ta sinä teit sen jo puolestani. Kiitos siitä!

     - Mitäs, ihan hauskaa askarteluahan se oli. Saitko muuten kylliksi syötä-

       vää siellä Bogobogossa, näytät hieman laihtuneen?

     - Ruokaa riitti, ei siinä mitään. Paikalliset vain pääsivät yllättämään.

     - Mehän varoitettiin sinua! Muistatko? 

     - Muistan, te olitte oikeassa. Muuten, asuvatko lapset vielä kotona?

     - Kyllä. He tulevat tuossa tuokiossa. Mahtavat ilahtua saadessaan isän-

       sä takaisin! Ja me kun luulimme krokotiilin kieputtaneen sinut pilvilin-

       noja rakentamaan. Voi meitä höpsöjä!

     - Sitä olisin itsekin veikannut. Kuule Kaisa, järjestettäisiinkö lapsille pik-

       ku yllätys?

     - Millaisesta yllätyksestä me nyt puhumme?

     - Tosi kivasta. Minä menen ruokakomeroon piiloon ja tulen esiin, kun

       sinä tilaisuuteen sopivin saatesanoin kutsut. Mitä sanot?

     - Voi Kalle! Rasvasi jäivät Afrikkaan, mutta huumorintajusi ei! Tehdään

       juuri niin, siitä tulee hirveän hauskaa!

      Kalle meni komeroon ja Kaisa laittoi pakkauksen pois näkyvistä. Hän

  kattoi kolmelle ja istuutui pöydän päähän. Ja kuinka ollakaan, pelmahti-

  vat Terhi ja Teuvo siinä samassa keittiöön. He eivät voineet olla pistämät-

  tä merkille äidin normaalista poikkeavaa olemusta, aivan kuin jokin pa-

  kahduttava salaisuus pyristelisi ulos kehon vankeudesta. Kaisa katsoi

  vuoroin kumpaakin silmät sädehtien.

     - Terhi ja Teuvo, minulla on jotain kerrottavaa. Istutteko nyt tukevasti? 

     - Oletko voittanut lotossa?! huudahti Teuvo nähden jo katon aukeavan

       ja setelien satavan heidän päälleen.

     - En. Tämä on jotain paljon, paljon parempaa.

     - Sinut on valittu käsityökerhon kuukauden puikottareksi?! ehdotti Terhi.

     - Olisihan sekin pienen juhlan väärtti, mutta ei. Tämä on jotain sellaista,

       mikä koskettaa jokaista tämän pöydän ympärillä istujaa.

     - Kerro jo, äiti, kerro! parahti Terhi. -Kyllä me se kestetään, mutta ei tätä

       jännitystä!

     - Hyvä on, hyvä on.

      Kaisa havahtui tosiasiaan, että niin iloinen tapaus kuin isän paluu olikin,

  saattaisi tämän uudistunut ulkonäkö hämmentää heitä. Etenkin isän tyt-

  tö Terhiä, perheen silkkisielua, oli syytä lämmitellä tapaamiseen.

     - Sanotaan, että jokaisella perheellä on luurankoja kaapissa. Mitä tuu-

       maatte, jos sanon sen pitävän paikkansa myös meillä? Tosin vain yksi

       ja komerossa, mutta kuitenkin.

      Terhi ja Teuvo vilkaisivat toisiaan. Mistä oli kysymys? Ei kai vaan se

  klassinen, etteivät äiti ja isä olleetkaan heidän biologiset vanhempansa?

     - Ei lapset, ei tämä ole mikään ikävä, ulkopuolisilta salassa pidettävä

       asia, päinvastoin! Sen näette kohta omin silmin. Oletteko valmiit?

     - Ollaan, sanoivat Terhi ja Teuvo yhtäaikaa.

      Salaperäisesti hymyillen Kaisa kääntyi komeroon päin.

     - Kuka lie oletkin, tervetuloa päivälliselle! 

      Kahva kääntyi hitaasti. Jännitys tiivistyi niin, että sitä olisi voinut syö-

  dä. Ovi raottui ja kuin näytteeksi Kalle kietoi oikean käden sormiluut kar-

  min ympärille. Vaikutus Terhiin ei voinut tulla yllätyksenä.

     - Iiik!

      Kalle hämmästyi. Tai hetkinen, eiväthän lapset voineet arvata kauan

  kaivatun isänsä tulevan komerosta. Jotain oli keksittävä. Ahaa, totta kai!

  Hän hypähti esiin hieman kyyryssä, kädet sivuille levitettyinä. Tuosta tu-

  tusta tyylistä heidän olisi pakko tunnistaa isänsä. Vaan kun ei. Paniikki

  oli valmis! Teuvo kaatui tuolin kanssa selälleen ja Terhi syöksyi kirkuen

  portaisiin. Kaisa oli ihmeissään jälleennäkemisen saamasta käänteestä.

  Kalle katsoi häntä ja kohautti olkaluitaan.

     - Nykyajan lapset! 

     - Sanos muuta. Mene sinä selittämään asiat Terhille, minä yritän sillä

       aikaa elvytellä tätä toista.

      Kalle nyki tajuttoman Teuvon ohi ja kapusi portaat ylös toiseen kerrok-

  seen. Terhi seisoi huoneessaan selkä ovea vasten ja kuunteli kuinka aske-

  leet, kuin nastakengillä kävellyt, lähestyivät. Ne pysähtyivät oven taakse.

     - Terhi, isä täällä.

     - Isä!... mutta, entä se kauhea luuranko? Ajoiko äiti sen takaisin kome-

       roon? 

     - Ajoi ajoi, kaikki on taas hyvin.

     - Ihanko varmasti?

     - Onko isä koskaan juksannut pikku enkeliään?

     - Aina!

     - Mutta en enää, olet jo iso tyttö.

      Terhi naurahti ja avasi oven.

     - Iiik! Missä isä on?!

     - Tässähän minä, kai sinä sentään oman isäsi tunnistat? Edes äänestä?

     - Ääni on isän, mutta...

     - Ymmärrän kyllä, olen laihtunut jonkin verran. Veikkaanpa kuitenkin, et-

       tet muutaman päivän päästä edes huomaa mokomaa pikkuseikkaa. 

       Usko isääsi.

     - Kai se sitten niin on. Isähän on aina oikeassa!

     - Ainakin silloin, kun on samaa mieltä äidin kanssa.

     - Viimeistään tuo todisti, että olet meidän isä! Iiik, ihanaa!

      Terhi halasi Kallea niin, että luut senkun rutisivat.

      - Varovasti, Terhi, varovasti. Olen vielä hiukan haperoinen pitkän mat-

       kan jäljiltä. Mennäänkö alakertaan syömään? Minua ainakin suoraan

       sanoen huikoo ihan poskettomasti!

     - Mennään vaan, isä kulta. Toiset ovat varmaan jo aloittaneet.

      Heidän tullessaan keittiöön oli Teuvo vironnut ja Kaisa selvittänyt hä-

  nelle mikä oli meininki.

     - Anteeksi isä, etten heti tunnistanut. Pyörtyä nyt tuolla tavalla oman

       isän tullessa komerosta. Todella tökeröä käytöstä!

     - Äsh, mitä turhia! Sitäpaitsi, sinähän menetit tajunnan vasta, kun löit

       pääsi lattiaan. Sitä ei lasketa.

     - Sama reilu isä olet kuin ennenkin! Asiasta toiseen, tulitko Suomeen

       laivalla vai lentokoneella?

     - Öh... se oli sellainen pakettimatka vaan. Kas kas, äitinne on laittanut   

       nimikkolautaseni pöytään. Sillä lailla.

     - Enhän voinut kattaa sitä samalla muiden kanssa, pikku yllätyksemme

       olisi muuten paljastunut!

     - Olette te kaksi sellaisia kettuja! naurahti Terhi. - On pakko myöntää,

       että pikku yllärinne onnistui jopa järkyttävän hyvin.

     - Sehän on kiva kuulla, mutta eiköhän ruveta syömään! Varsinkin isän

       olisi hyvä saada vähän lihaa luidensa ympärille.

      Niin oli perhe taas koossa. Iloista kerrottavaa riitti puolin ja toisin, eikä

  kukaan kiinnittänyt huomiota vaikka perunat olivatkin hieman ylikypsiä. Il-

  taa jatkettiin olohuoneen puolella yömyöhään saakka. Nuo kolme pitkää

  eron vuotta pyyhkiytyivät pois kuin aamuinen usva savannin yltä.

   

   

     

  ---

• Onnellinen31.12.2023 klo 15:26  Kommentoi (0)

   

      Istun merenrannan kalliolla keloon nojaten ja varjostan silmiä kirkkaan-

   sinisen taivaan auringolta. Raukean sunnuntain harvat pilvet eivät liiku

   lainkaan ja meri on täysin tyyni. Ulapalla seilaava purjevene kiinnittyy kat-

   seeni ankkuriin ja kuin ankkurissa se tuntuu olevankin. Miksi purjeet ovat

   mastossa, vaikka ei tuule? Taivaalla liihottaa lokki tai ainakin pitäisi, nyt

   se vain on. Laiturilla onkiva pikkupoika ei ole liikauttanut eväänsäkään

   koko aikana. Ei voi olla totta, mistä tässä kaikessa on kysymys?! Olenko

   tullut hulluksi? On lähdettävä ottamaan asiasta selvää.

       Yritän nousta, mutta mitään ei tapahdu. Mikä minua vaivaa?! Yritän

   uudestaan, sama tulos. Pakko myöntää: nyt jos koskaan tarvitsen

   apua! Mikäli huudan kovaa, voi joku kuulla ja tulla katsomaan mikä on

   hätänä. En kuitenkaan saa suuta auki. Tunnen paniikin kiipeävän kuin

   myrkkymuratti pitkin jalkoja ylemmäksi ja ylemmäksi ja kietoutuvan ke-

   hon ympärille. Huudan. Kukaan ei voi kuulla äänetöntä huutoani - ei ku-

   kaan!

   

      - Katsohan, August, mitä sanot tästä?

      - Jaa-a, kaunis, yksinkertaisesti kaunis. Aihepiiriltään ei tosin kovin eri-

        koinen. Matilda, onko mielestäsi liioittelua, jos sanon: jopa hieman vul-

        gääri?

      - Ei lainkaan. Entä, mikä on maalausteknillinen arviosi?

      - Hmm... pellavaöljyllä ohennettu, rikkaasti alikylläinen dominantti. Erit-

        täin onnistunut kompositio, kertakaikkiaan.

      - Tuo on ihan totta. Itse lisäisin vielä valöörin suojelevan tasapainoisuu-

        den suhteessa pelkistettyyn renesanssiin. Oletko kanssani samaa

        mieltä?

      - Matilda, tämä on näyttelyn ensimmäinen maalaus, jonka äärellä aja-

        tuksiemme venhot lipuvat samalla joella. Eikä pelkästään kuten avio-

        puolisoilla kuuluukin, vaan myös taiteentuntemuksen perinpohjaisen

        laaja-alaisella saralla. Olen kovin ilahtunut meidän kumpaisenkin

        puolesta.

   

       Ettekö te idiootit tajua, että nyt on tosi kyseessä?! Heittäkää ne pella-

    vaöljyt, valöörit ja venhot koskeen ja tehkää jotain! 

   

      - August, voisimmepa mekin olla kuin tuo mies kalliolla. Katso nyt hän-

        tä! Mitä ihanin kesäpäivä eikä kiirettä minnekään. Aika on pysähtynyt -

        sitä ei ole. On vain tuo hetki.

      - Ah, olet niin oikeassa, Matilda, olet niin oikeassa!

   

       Apua!

   

      - Kuvittele, August, että mies eläisi. Mitä hän mahtaisi sanoa meille?

      - No, tuohon on helppo vastata. Hän kertoisi, että yksinkertainen elämä

        on kaunista ja että hän on... sano sinä, Matilda.

      - Sehän sopisi myös taulun nimeksi: onnellinen. 

   

       

         

  ---

• Kutsu huipulle15.12.2023 klo 17:02  Kommentoi (0)

   

   

                      Huipulla kerran jos haluat olla

                      hui pulla sano heti sovinnolla

                      kiivetä muuten jaksa et sinne

                      ja liian jyrkkänä kohoaa rinne

   

                      Pielissä suusi vaahtoaa mäski

                      kertoo sekin mistä kertyy läski

                      elintavat rappion kehoasi vaivaa

                      kuoppaa kuolevalle ne jo kaivaa

   

                      Tupsahtaa neuvojaa eteen monta

                      tuumaat varmaan onpa asiatonta

                      vaan tyylillään täällä kukin hyppii

                      se toisia naurattaa toisia nyppii

   

                      Pian pappi kädet yhteen liittää

                      päätä viimeinkin nyt saa riittää

                      vain muisto löllyvä sinusta jää

                      ei viitsinyt vetelys edes yrittää

   

                      Tietä terveyden lähde kulkemaan

                      poluilta harhan silmät sulkemaan

                      on askel raskas vaan mieli keveä

                      ei portti onnen ole koskaan leveä

   

                      Poljet pyörää ja sukset luistaa

                      levätäkin täytyy koetat muistaa

                      penkiltä nousee jo toista sataa

                      kiitää junasi pitkin kasvun rataa

   

                      Pisaroita ihon kuin tähtiä taivaan

                      lääkettä parasta liki joka vaivaan

                      liike raajojen kun kylliksi toistuu

                      alta pinnan ihra vinhaan poistuu

   

                      Palkintona seisot huipulla kunnon

                      kanssa uuden vahvan itsetunnon

                      näkymiä uljaampia ei löytää voi

                      kutsu huipulle meille kaikille soi

   

              

   

  ---