Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 40 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Ikuinen matka8.7.2024 klo 05:44  Kommentoi (0)

   

                            Tulen kaukaa

                            olen etsinyt sinua

                            kasvoiltasi luen

                            et tunnista minua

   

          - Tulen kaukaa. Mistä kaukaa?

          - Utsjoki-Kevo-akselilta.

          - Siis melko kaukaa. Olen etsinyt sinua. Ketä te olette etsinyt?

          - En ketään tiettyä, se on vain sellainen runouden määritttelemätön

            kaipuun kohde. 

          - Vai niin. Kasvoiltasi luen. Mitä ihmettä? Onko jonkun kasvoihin kir-

            joitettu teille viesti?

          - Mitä luulisitte? Ei tietenkään.   

          - No, hyvä. Et tunnista minua. Miksi hän ei tunnista teitä?

          - Koska emme ole koskaan tavanneet.

          - Ette ole tavanneet. Ilmankos ei.

   

                            Nousin vuoret    

                            laskin joet

                            kuiskeen kuulin

                            tiellä väärällä olet

   

          - Nousin vuoret. Millaisissa korkeuksissa me nyt liikumme?

          - Kyllä varnaan jossain, sanotaan, yli viidessä kilometrissä.

          - Onhan sekin. Laskin joet. Kuinka monta saitte?

          - Kuusikymmentäneljä.

          - Kuin shakkilaudan ruutuja. Kuiskeen kuulin. Kuinka hyvin?

          - Olisihan se voinut olla vähän kovempaakin, mutta sitten se ei olisi

            ollut enää kuisketta. Vai mitä? 

          - Ei tarvitse kuiskata. Tiellä väärällä olet. Olitteko?

          - En... tai ainakin luulen, etten ollut.

   

                            Muistelen sinua

                            ja matkan kulkua

                            kanavalla elämän

                            monta on sulkua

   

          - Muistelen sinua. Taasko se määrittelemätön kaipuun kohde?

          - Olette kuunnellut, olette oppinut! 

          - Kiitos. Ja matkan kulkua. Minkä matkan?

          - Ei  mitään pisteestä a pisteeseen b. Muuten vaan.

          - Selvä. Kanavalla elämän. Missä sellainen on?

          - Syntymän ja kuoleman välissä.

          - Niinpä tietenkin. On monta sulkua. Kuinka monta?

          - Mistä minä tiedän? Se vaihtelee.

   

                            Lähden kohta

                            on pakko jatkaa

                            sieluuni jäät

                            osaksi ikuista matkaa

   

          - Lähden kohta. Hyvä mies, minne teillä on kiire? Teille varattua ai-

            kaa on vielä liki puoli tuntia!

          - Totta. Tulen kaukaa ja olisin hullu, jos jättäisin nyt kesken.

          - On pakko jatkaa. Mitä teidän on pakko jatkaa? 

          - Mitä luulisitte? Näiden runojen väsäämistä tietysti!

          - Jatketaan. Sieluuni jäät. Irrallisena ottaen: miksi sieluun jäitä? Eikö

            runoilijan tehtävä ole tuoda lämpöä tähän kylmään maailmaan?

          - Olette oikeassa. Muutan sen muotoon: sieluuni sulat.

          - Se on parempi, mutta miksi sieluun sulkia?

          - (Idiootti!). Jotta ylevät aatokset lehahtaisivat lentoon!

          - Aivan, aivan. Matka ikuinen. Mikä matka voi olla ikuinen? 

          - Kahden ihmisen välinen! Hyvästi!

   

              

  ---

• Ajan riennot26.5.2024 klo 08:39  Kommentoi (2)

              

      Alkuräjähdys synnytti Ajan. Se pudisteli päätään luullen avaruuden ole-

  van äänetön. Edetessään tyhjyydessä se tunsi tekevänsä juuri sitä mihin

  se oli luotu, kiitämään. Oli mahtavaa syöksyä valtavalla nopeudella kum-

  mempia miettimättä, korvissa vauhdin kiivas kohina, suonissa nesteiden

  kihelmöivä kierto. Tärkeintä kuitenkin oli viedä aikaa uusille, syntymättö-

  mille seuduille.

      Kaikkeen lopulta kyllästyy, niin myös kiitämiseen. Se oli puuduttavaa

  ja yksinäistä hommaa. Niinpä Aika palasi vuosia taaksepäin ja kierteli

  elinkelpoista paikkaa etsien. Sen täytyisi olla asuttu planeetta, jonka

  väestöön  voisi sulautua, mennä naimisiin ja perustaa perhe. Ei enem-

  pää eikä vähempää kuin toteuttaa jokaiseen elolliseen olentoon sisään-

  rakennettu elämän tarkoitus.

      Jo kaukaa se havaitsi Linnunradan hopeanvalkoisen spiraalin. Orasta-

  van toivon vallassa Aika tutki aluetta peläten joutuvansa taas pettymään.

  Nähdessään sinertävän pianeetan aivan galaksin reunamilla, se tiesi et-

  sinnän päättyneen, niin paljon Maa poikkesi edukseen muista avaruuden

  kiertolaisista.

      Aika hakeutui alempiin ilmakerroksiin lentäen yli Välimeren Euroopan

  ylle. Suomen kohdalla se kaarteli jonkin aikaa ja laskeutui sitten Suo-

  musjärvelle. Siellä se lymysi tienvarren pensaikossa ohikulkijoita tarkkail-

  len. Olisi ollut liian toiveikasta näyttäytyä ihmisille. Sininen, läpikuultava

  hahmo voisi herättää hämmennystä, jopa pelkoa. Käynti planeettalla

  päättyisi todennäköisesti pakenemiseen tai kuolemaan. Erilaisuus tap-

  paa. Oli vain yksi vaihtoehto: se muuntautui ihmiseksi. Maassa Maan ta-

  valla tai takaisin avaruuteen.

      Aika otti nimekseen Anselmi Nuutti ja vuokrasi mökin Uitsalmen ran-

  nalta. Hän haki töitä Aikaministeriöstä saaden paikan juoksupoikana. Se

  oli työtä kellon ympäri ja vaati kovaa kuntoa. Anselmi juoksi pitkin teitä

  ja polkuja, halki soiden ja laaksojen, yli harjujen ja selänteiden, sateella,

  helteellä, pakkasella, päivin öin. Sen minkä teki, sen teki kunnolla.

      Vuoden verran oli hauskaa, mutta kuten kiitämisessäkin, jossain vai-

  heessa keho, mieli tai molemmat saavat tarpeekseen. Merkkejä siitä oli

  väreillyt ilmassa jo jonkin aikaa viivästymisten muodossa. Niinpä eräänä

  kauniina heinäkuun iltana Nuuksion kansallispuistossa otti Anselmi uu-

  puneena repun selästä ja heittäytyi mättäälle pitkäkseen. Siinä puolukan-

  varpujen huomassa hän sulki silmänsä ja vaipui syvään uneen...

       Kelloja on seinillä, hyllyillä, pöydillä ja vitriineissä. Kauppiaan sanat

  soljuvat hammasrattaiston välisestä mustasta aukosta. Kultaisten kul-

  maviisareiden alla fosforiset kellosilmät hehkuvat sitä kirkkaammin mitä

  innokkaammin hän kelloja esittelee. Anselmia ei kuitenkaan kiinnosta

  kellot. Töissä on ollut aikatauluongelmia ja salatakseen menetetyn ajan

  johtaja S.E.Kuntilalta, hän on päättänyt ostaa aikaa. Kellontarkka johtaja

  ei epäröisi sekuntiakaan lähettääkseen aikalaahurin kortistoon.

     - Anteeksi, että keskeytän, mutta olisiko teillä aikaa?

     - Jaa, olisitte heti sanonut. Hetkinen.

      Kauppias kumartuu, ottaa tiskin alta kaksi purkkia, vihreän ja punaisen,

  ja laittaa ne Anselmin eteen.

     - Arvoisa herra. Toisessa on aikaa lähes rajattomasti. Toisessa sen si-

       jaan, siinä lymyää Onork, aikavaras. Hän ei tunne sääliä sitä kohtaan,

       joka purkin aukaisee. Hän vie kaiken, aivan kaiken. Kumpi on kumpi,

       en tiedä, muuten olisin käyttänyt sen itse. Rohkeuteni ei riitä. Jollei

       kestä riskiä, ei ole myöskään palkinnon arvoinen. Saatte purkin viidel-

       lä sadalla, jos avaatte sen saman tien. Miten on, tuleeko kaupat?

      Anselmi empii. Riski on kuitenkin otettava ja hän latoo setelit tiskiin.

  Kauppias hymyilee hammasrattaistollaan koko rahan edestä.

     - Maksu suoritettu. Herra on hyvä ja valitsee. Toivotan onnea.

      Punainen vai vihreä? Punainen kuvastaa kielteisyyttä, vihreä myöntei-

  syyttä. Sen täytyy siten olla vihreä. Mutta, jos se onkin hämäystä - totta

  kai - siispä punainen! Hetkinen... kyseessä saattaa olla kaksoishämäys,

  eli onko vihreä sittenkin oikea? Punainen, vihreä, punainen, vihreä. Värit

  puskevat toisiaan kuin myskihärät. Anselmi on ihan sekaisin! Hän tarttuu

  vihreään ja vääntää kannen auki. Humahdus kuin muinaisen lentoliskon

  siivenisku, Onorkin vuosisatainen vankeus on päättynyt. Se leijuu vapaut-

  tajansa edessä, katsoo mustilla pohjattomilla silmillään ja äänellä kuin

  kaivoksen pohjaa äestäisi, lausuu:

   

                                   Aikaa lisää kun ostaa halusit

                                   luita omiasi siinä vain kalusit

                                   riskin otit ja katso kuinka nyt

                                   ajan lopunkin olet jo käyttänyt

   

      Onork kohottaa kätensä ja napsauttaa luisevia sormiaan.

     - Ruu ja Mis!

       Purkista nousee kaksi joutsenkasvoista, syaaninvihreää olentoa. Ne

  tarttuvat Anselmiin käyrillä kynsillään ja vievät purkkiin. Sen pohjalla on

  avoin vastakaivettu hauta, jonka kiveen on raapustettu:

   

                                  Oli nimenä sillä Anselmi Nuutti

                                  sillä joka tähän yksiöön muutti  

                                  ylistys nopeudelle alla mullan soi

                                  juoksuhaudaksikin tätä kutsua voi 

   

      ... Anselmi heräsi. Hän vilkaisi kelloa: puoli tuntia oli kulunut nukkues-

  sa. Potkujen todennäköisyys oli kasvanut luokkaan Titanic, ja koska pe-

  lastusveneessä ei ollut enää paikkaa hänelle, oli siinä hyvää aikaa pohtia

  unen mahdollista merkitystä.

      Lopulta se oli aivan selvää. Ajan perässä juokseminen oli paitsi järje-

  töntä, myös suurta ajanhukkaa. Tällä menolla hän saisi pian kutsun ma- 

  tojen päivällisille. Anselmi nousi mättäältä herätyksen saaneena, elämäs-

  sä koittaisi uusi aika.

      Aamulla hän meni Aikaministeriöön. Kuntilan sihteeri Alma Nakka sa-

  noi johtajalla olevan tärkeä neuvottelu Kiinan viisarivaltuutettu Ring Kin-

  gin kanssa. Anselmi luki Almaa kuin avointa almanakkaa ja protokollan 

  ohittaen painui toimistoon. 

     - Kas kas, hätkähti Kuntila ja sujautti Aku Ankan työpöydän laatikkoon. -

       Itse Nuutti ja tähän aikaan liikkeellä! Mitä asia koskee?

     - Huomenta. Sitä vaan, että voitte ruveta hakemaan uutta juoksupoikaa.

       Minun juoksuni on juostu.

     - Vai sillä lailla, vai sillä lailla. Kuulkaas nyt, Nuutti. Ajat ovat ankeat, ei

       töitä ole jonossa kuin mummoja Aikamiesten konserttiin. Olette kieltä-

       mättä hieman töpeksinyt, ehkä myös aavistuksen tiukanpuoleisten ai-

       kataulujemme vuoksi. Hmm... voisin siirtää teidät johonkin teille sove-

       liampaan hommaan. Olen muuten sattumoisin kuullut halustanne pe-

       rustaa perhe. Pitääkö tieto paikkansa?

     - Tuota... kyllä se pitää.

     - No hyvä. On kaksi asiaa, jotka minun elämänkokemukseni perusteella

       miehellä täytyy olla. Kiinnostaako kuulla?

     - Herra johtaja, sallikaa viisautenne langeta ylleni.

     - Kuulkaa siis. Nuo kaksi ovat: työpaikka ja vaimo. Voin tarjota molem-

       mat. Mitä tuumitte siitä?

     - Työpaikan ymmärrän kyllä, mutta vaimo...?

     - Hyvä Nuutti. Tiedätte varmaan, että virastomme henkilökuntaan lu-

       keutuu Neiti Aika. Kuten nimestä voitte päätellä, hänellä ei ole puoli-

       soa - vielä. Tässä vaiheessa te astutte kuvaan. Sen mitä häntä tunnen,

       te kaksi sopisitte mainiosti tulevien lastenne vanhemmiksi. Soittakaa

       siis Neiti Ajalle ja tehkää avaussiirtonne. Eli miten on, unohdetaanko 

       nämä joutavanpäiväiset eropuheet ja pistetään viisarit pyörimään? 

     - Tuota, kun asiaa nyt tarkemmin puntaroi, niin herra johtaja taitaa olla

       oikeassa. Tehdään kuten sanoitte.

     - Mainiota. Pitäkää tämä päivä vapaata, katsotaan sitä uutta hommaa

       sitten vaikka huomenaamulla. Näkemiin, Nuutti.

     - Näkemiin, herra johtaja. Ja kiitos.

      Ohittaessaan Alma Nakan ei Anselmi voinut olla toteamatta:

     - Kovin oli Akun näköinen viisarivaltuutettu.

      Raitiovaunun ikkunapaikalla istuessaan Anselmi mietti Kuntilan ehdo-

  tusta. Kehtaisiko ottaa virka-aikana yhteyden niin henkilökohtaisen asian

  merkeissä? Voisi vielä saada syytteen häirinnästä. Takasillalla kaitee-

  seen nojaileva humalainen hoilasi:

     - Ei aika mennyt koskaan palaa!

      Sanoitus pisti Anselmin pohtimaan elämän ainutkertaisuutta. Se ete-

  nee kuin raitiovaunu, ja jos nukahtaa, onkin pian päätepysäkillä. Ei siis

  ollut mitään syytä vitkastella. Aika ei kasva korkoa, se vierii kuin kolikko

  viemäriin.

      Kotiin tultuaan tarttui Anselmi ensi tilassa luuriin. Peitelläkseen kai-

  nouttaan naisväen suhteen, hän omaksui miehekkään suorapuheisen

  tyylin.

     - Tässä Nuutin Anselmi Aikaministeriöstä, päivää. 

     - Ai kollega, hyvää päivää!

     - Semmoisella asialla tässä ollaan liikenteessä, että miten olisi, jos nei-

       dillä vaan on aikaa, kun tuo nimikin siihen niin kovin viittaa, että lähti-

       sitte tässä jonain kauniina päivänä allekirjoittaneen kanssa vaikka

       kahvikupposelle, niin selvittäisiin yhdessä olisiko meillä kahdella ken-

       ties samansuuntaisia tavoitteita esim. perhesuunnittelun suhteen? Et-

       tä miten olisi, neiti, tuota noin... paljonko kello?

     - 10.32.40.

     - Kiitos tiedosta. Kuulemiin.

      Ei asia, vaan miten se sanotaan. Anselmin sydän nakutti kuin pieni

  höyryvasara. Kuten Maan nähtyään, niin myös Neiti Ajan kuultuaan, hän

  tiesi etsinnän päättyneen. Mutta... löydön kohde ei ollut vastannut! Siis

  siihen varsinaiseen kysymykseen.

     - Olet universumin suurin idiootti! soimasi Anselmi itseään. - Kehtaisiko

       soittaa uudestaan? Pitäisikö hänkin minua idioottina?

      Samassa puhelin pärähti.

     - Anselmi Nuutti.

     - Tässä Neiti Aika. Teitte äsken kysymyksen kahvikupposta koskien?

     - Kyllä, niin taisin tehdä.

     - Ankaran harkinnan jälkeen... missä voimme tavata?

     - Jaa-a. Eikö se ole itsestään selvää: Stockmannin kellon alla.

     - Niinpä tietysti. Mihin aikaan?

     - Eipä olisi arvannut: Neiti Aika kysyy minulta aikaa . Sopiiko kello 18?

     - Sopii hyvin. Tasalta tavataan!

      Niin sai alkunsa heidän yhteinen taipaleensa. Sivuutamme tarkemmat

  yksityiskohdat todeten, että he menivät naimisiin. Rouva Nuutti työsken-

  teli kotiäitiyden ohella Kukkuu-käkikellofirman ruokinta-assistenttina ja

  Anselmi kellokallena Aikaministeriön iänikuisilla käytävillä. Kuten puolet

  avioliitoista, niin myös heidän päättyi eroon, mutta vasta punaisen mökin,

  perunamaan, työsuhdeBemarin ja neljän lapsen jälkeen. Heillä ei yksin-

  kertaisesti riittänyt aikaa toisilleen. 

      Erojärjestelyt sujuivat lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä. Ainoa

  poikkeus tapahtui Anselmin vaatiessa ministeriöltä häälahjaksi saatua

  kaappikelloa itselleen. Pesänjakaja Tasalan todistaessa Rouvan suu oli

  pyöreä kuin nahkiaisella tämän tuhahtaessa: - On aikoihin eletty!

      Ero toi muutoksia. Rouvasta tuli jälleen Neiti Aika ja hän sai takaisin

  entisen työnsä. Anselmi puolestaan otti alkuperäisen muotonsa ja lähti

  jatkamaan ajan viemistä maailmankaikkeuteen. Eniten Aikaa jäi Maareis-

  sussa kaivelemaan lasten katoaminen elämästä. Lohdutusta toi se biolo-

  ginen tosiasia, että vaikka he olivat vielä lapsia, olivat he aikaihmisiä. Jo-

  nain kauniina päivänä hekin joisivat kahvikupposen ja hänen geeniensä

  kierto Maan päällä saisi jatkoa. Muuten, kiitäminen pitkästä aikaa oli to-

  della hauskaa!

   

                                  Sanotaan että aika rientää

                                  mutta mistä sen voi tietää

                                  eihän sitä edes nähdä saata

                                  ei askelta kuulla vasten maata

   

    

   

  ---

• Unelmat voivat viedä korkealle29.3.2024 klo 06:29  Kommentoi (1)

             

      Se tepasteli Pohjois-Ranskan maaseudulla, katseli hetken ympärilleen

  ja koukkasi Belgian kautta Saksaan. Valtakuntien rajat eivät olleet sille

  ongelma, ne olivat helpompi ylittää ilman passia kuin passin kanssa. En

  voinut olla hymyilemättä seuratessani sinivihreän matkalaisen kulkua

  karttakirjalla. Vaikka päärynänkäärökärsäkäs oli isän ja vaarin vihollinen,

  ei se ollut minun. Jostakin meidän kunkin on saatava ravintomme, pääry-

  näpuu oli sille elämänpuu. Ei ollut sen vika syntyä päärynänkäärökärsäk-

  kääksi. Sen näkökulmasta ihmiset olivat häikäilemättömiä jättiläisiä, jot-

  ka yrittivät häätää asukkaan tämän omasta kodista.

      Olin tuleva kolmannen polven päärynänviljelijä - tai niin kaikki ainakin

  luulivat, joskus melkein itsekin. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten voi-

  si jäädä loppuiäkseni puita vahtimaan. Halusin astronautiksi. Mielikuvi-

  tuksen siivin kohosin usein jylisevässä raketissa avaruuden historiaan.

      Otin pöydältä suurennuslasin ja tarkastelin kovakuoriaista lähempää.

  Tukevaa, lyhyttä ruumista myötäilevät kuperat peitinsiivet olivat omiaan

  suojaamaan hyökkäyksiltä. Itävaltaan suuntautuneet viattomat silmät

  tuikkivat ja pitkulaisen kärsän suuosa muikisteli kuin mehevän vitsin jäl-

  jiltä. Ei, tämä upea olento ei todellakaan ollut minun viholliseni. Sydämes-

  säni oli lämminverinen kylpylä jokaiselle elolliselle, minkä vuoksi Euroop-

  paan ei syntynyt uutta miljoonakaupunkia. Sen sijaan vein kirjan avoimel-

  le ikkunalle ja kevyen puhalluksen saattamana päärynänkäärökärsäkäs

  siirtyi luonnolliseen mittakaavaansa.

      Vuodet kuluivat ja hiljalleen etenin kohti unelmaani. Olin suorittanut

  maisterin tutkinnon tietotekniikassa ja ollut kolme vuotta alan töissä.

  Hain ja pääsin astronauttikoulutukseen. Haperoiset olivat juureni olleet,

  niin kevyesti irrottautuminen päärynäpuiden katveesta oli tapahtunut.

  Lähimmäisten pettymys oli tietysti suuri heidän toiveidensa langettua

  hedelmättömään maahan. Uskon kuitenkin heidän olleen ylpeitä pääs-

  tessäni lehtien sivuille oikein kuvan kanssa. Sentään ensimmäinen suo-

  malainen avaruudessa!

      Kaksi kuukautta sitten koitti ensilentoni aika. Minut vietiin kansainvä-

  lisen Kopernikus-avaruusaseman yhden astronautin huoltomoduuliin.

  Olin itse pyytänyt päästä sinne, sillä kuten tiedetään, suomalainen on

  parhaimmillaan seistessään kuusen juurella keskellä korpea. Kukaan ei

  näe häntä, eikä hän näe ketään. Silloin suomalainen hymyilee, hymyilee

  kuin katselisi naapurin ladon palamista. Ei mutta, menkäämme takaisin

  avaruuteen, jossa kaikki oli ensin hauskaa ja mielenkiintoista. Vähitellen

  homma kävi kuitenkin puuduttamaan, pelkkää rutiinia kierroksesta toi-

  seen! Tämäkö oli unelmieni täyttymys? 

      Kunnes sitten, lukiessani taas kerran Robinson Crusoeta, alkoi valo pa-

  neelissa vilkkua telakointiportin ulkopuolisen häiriön merkiksi. Pukeu-

  duin ripeästi avaruuspukuun ja leijuin ilmalukon kautta tutkimaan asiaa.

  Vihdoinkin jotain toimintaa!

      Olin löytänyt vian ja keskittynyt sen korjaamiseen, kun syrjään  työntä-

  mäni huoltotöihin tarkoitettu robottikäsi yllättäen aktivoitui. Minä hullu

  en ollut kiinnittänyt turvavaijeria ihan vaan saadakseni vähän jännitystä

  elämään. Turhaan rimpuilin käden vetäessä minut kauemmaksi moduu-

  lin kyljestä. Suoristuessaan se toimi kuin elävä olento irrottamalla otteen.

  Olin sille vain roska, valmis heitettäväksi tyhjyyteen.

      Siitä on nyt vuorokauden verran. Kopernikus katosi näköpiiristä aikoja

  sitten. Ajelehdin Euroopan yläpuolella, taivas on pilvetön kuin lapsuuden

  päärynäviljelmillä. Tein väärän valinnan, mikä on toki helppo sanoa nyt,

  kun tietää mihin se johti. On kuin katselisi sitä karttakirjaa huoneeni pöy-

  dällä, tällä kertaa ilman valtakuntien rajoja, kaikki yhtä maata.

      Kirjoitetaan elämäni viimeistä lukua. Jatko-osaa on turha odottaa, sitä

  ei tule, en usko sellaiseen. Syntymä - elämä - kuolema. Viimeksi mainittu

  on kohdallani hidas, liian hidas. Olisinpa päärynänkäärökärsäkäs. Tulisi

  joku ja tekisi minusta miljoonakaupungin, miljoonakaupungin...

   

                              Unelmat voivat viedä korkealle

                              joskus niin korkealle

                              ettei voi muuta kuin

                              katsella

                                            alas 

                                                    päin

   

   

   

  ---

• Afrikan tuliaiset14.2.2024 klo 20:29  Kommentoi (0)

   

      Laskevan auringon säteet maalasivat keittiön keltaiseksi. Kaisa kat-

  sahti ulos ikkunasta. Omakotitalon eteen pysähtyneen postiauton apu-

  poika aukaisi sivuoven ja tuli laattakivetystä pitkin pakettia kantaen. Kai-

  sa asetti kannen kattilassa kypsyvien perunoiden päälle. Mitähän sieltä

  ollaan tuomassa? hän mietti laittaessaan esiliinan tuolin selkämykselle

  ja meni avaamaan ulko-oven.

     - Hyvää päivää, oletteko mahdollisesti rouva Koju?

     - Päivää. Kyllä, olen Kaisa Koju. 

     - Siinä tapauksessa; tämä paketti on teille. Saanko kuittauksen?

     - Entä, jos sanoisin, että ette saa?

     - Silloin tämä lähetettäisiin takaisin Afrikkaan.

      Kaisan puoliso, rakennusmestari Kalle Koju, oli kolme vuotta aikaisem-

  min matkustanut Bogobogoon tutustumaan sikäläiseen arkkitehtuuriin.

  Kaisa ja perheen aikuisuuden kynnyksen ylittäneet kaksoset, Terhi ja Teu-

  vo, olivat alusta alkaen olleet hanketta vastaan. Kalle oli sen verran puls-

  kanpuoleinen, etteivät alkuasukkaat epäröisi täplähyeenan naurahduksen

  vertaa keittää hänestä läskisoppaa koko kylälle. Mikään todellinen tai

  epätodellinen syy ei kuitenkaan painanut kylliksi päätöksen perumiseen.

     - Laskin vain leikkiä. Kas noin, siinä.

     - Kiitoksia, rouva. Toivottavasti lähetys lämmittää.

     - Tuskin sieltä päin maailmaa mitään kylmää voisi tullakaan. Kiitos! 

      Kaisa vei paketin keittiön pöydälle. Olisiko Kalle lähettänyt tuliaiset jo

  ennakkoon ja ilmestyisi piakkoin itse perässä? Mitä ihmettä sieltä paljas-

  tuisi? Painon perusteella pienoispatsaita ja Kallen tuntien vielä vaimolle

  paikallisen heimon naisten juhla-asu. Voi sitä Kallea! Jännityksestä vapi-

  sevin sormin Kaisa aukaisi paketin. Pettymyksen huokaus purkautui sisäl-

  lön mukana pöydälle: vain kasa luita ja pääkallo! Eikä minkäänlaista vies-

  tiä. Hän katseli niitä hetken kummastellen. Sitten:

     - Ei kai sentään, ei voi olla totta!

      Kaisa peitti kasvot käsiinsä. Oliko siinä Kalle, hänen ikioma rakennus-

  mestarinsa?! Terhi ja Teuvo tulisivat puolen tunnin kuluttua töistä ja hei-

  dän isänsä olisi palannut Afrikasta tässä kunnossa. Jotain oli tehtävä ja

  sassiin! Kokoamisohjeita ei ollut mukana, mutta eihän sellaisia kukaan lue

  muutenkaan. Rauhalliseen tyyliinsä hän ryhtyi asettelemaan luita paikoil-

  leen kallosta aloittaen ja kohti varvasluita edeten.

      Ja kas, kohta pöydällä lojui täydellinen ihmisen luuranko! Se saattoi hy-

  vinkin olla Kalle. Asia selviäisi seuraavana päivänä, kun hän kiikuttaisi kal-

  lon perhehammaslääkärin vastaanotolle. Ei mutta - perunat!

      Kaisa katkaisi lämmön liedestä ja teki haarukalla pistokokeen. Ehkä aa-

  vistuksen ylikypsiä, ei kuitenkaan ratkaisevasti. Samassa selän takaa kuu-

  lui kolinaa, ei kuten sarvikuonojen iltamissa, vaan kuin pöydällä maannut

  luuranko olisi noussut istumaan!

     - Terveisiä viidakosta!

     - Kalle, se olit sittenkin sinä! Tervetuloa takaisin!

     - Kiitos, kiitos. Pahoittelen, etten ole pitänyt yhteyksiä viime aikoina.

     - Mitäs mokomasta! Pääasia, että olet taas kotona yhtenä kappaleena.

     - Totta. Yleensä ottaa oman aikansa koota itsensä reissun jälkeen, mut-

       ta sinä teit sen jo puolestani. Kiitos siitä!

     - Mitäs, ihan hauskaa askarteluahan se oli. Saitko muuten kylliksi syötä-

       vää siellä Bogobogossa, näytät hieman laihtuneen?

     - Ruokaa riitti, ei siinä mitään. Paikalliset vain pääsivät yllättämään.

     - Mehän varoitettiin sinua! Muistatko? 

     - Muistan, te olitte oikeassa. Muuten, asuvatko lapset vielä kotona?

     - Kyllä. He tulevat tuossa tuokiossa. Mahtavat ilahtua saadessaan isän-

       sä takaisin! Ja me kun luulimme krokotiilin kieputtaneen sinut pilvilin-

       noja rakentamaan. Voi meitä höpsöjä!

     - Sitä olisin itsekin veikannut. Kuule Kaisa, järjestettäisiinkö lapsille pik-

       ku yllätys?

     - Millaisesta yllätyksestä me nyt puhumme?

     - Tosi kivasta. Minä menen ruokakomeroon piiloon ja tulen esiin, kun

       sinä tilaisuuteen sopivin saatesanoin kutsut. Mitä sanot?

     - Voi Kalle! Rasvasi jäivät Afrikkaan, mutta huumorintajusi ei! Tehdään

       juuri niin, siitä tulee hirveän hauskaa!

      Kalle meni komeroon ja Kaisa laittoi pakkauksen pois näkyvistä. Hän

  kattoi kolmelle ja istuutui pöydän päähän. Ja kuinka ollakaan, pelmahti-

  vat Terhi ja Teuvo siinä samassa keittiöön. He eivät voineet olla pistämät-

  tä merkille äidin normaalista poikkeavaa olemusta, aivan kuin jokin pa-

  kahduttava salaisuus pyristelisi ulos kehon vankeudesta. Kaisa katsoi

  vuoroin kumpaakin silmät sädehtien.

     - Terhi ja Teuvo, minulla on jotain kerrottavaa. Istutteko nyt tukevasti? 

     - Oletko voittanut lotossa?! huudahti Teuvo nähden jo katon aukeavan

       ja setelien satavan heidän päälleen.

     - En. Tämä on jotain paljon, paljon parempaa.

     - Sinut on valittu käsityökerhon kuukauden puikottareksi?! ehdotti Terhi.

     - Olisihan sekin pienen juhlan väärtti, mutta ei. Tämä on jotain sellaista,

       mikä koskettaa jokaista tämän pöydän ympärillä istujaa.

     - Kerro jo, äiti, kerro! parahti Terhi. -Kyllä me se kestetään, mutta ei tätä

       jännitystä!

     - Hyvä on, hyvä on.

      Kaisa havahtui tosiasiaan, että niin iloinen tapaus kuin isän paluu olikin,

  saattaisi tämän uudistunut ulkonäkö hämmentää heitä. Etenkin isän tyt-

  tö Terhiä, perheen silkkisielua, oli syytä lämmitellä tapaamiseen.

     - Sanotaan, että jokaisella perheellä on luurankoja kaapissa. Mitä tuu-

       maatte, jos sanon sen pitävän paikkansa myös meillä? Tosin vain yksi

       ja komerossa, mutta kuitenkin.

      Terhi ja Teuvo vilkaisivat toisiaan. Mistä oli kysymys? Ei kai vaan se

  klassinen, etteivät äiti ja isä olleetkaan heidän biologiset vanhempansa?

     - Ei lapset, ei tämä ole mikään ikävä, ulkopuolisilta salassa pidettävä

       asia, päinvastoin! Sen näette kohta omin silmin. Oletteko valmiit?

     - Ollaan, sanoivat Terhi ja Teuvo yhtäaikaa.

      Salaperäisesti hymyillen Kaisa kääntyi komeroon päin.

     - Kuka lie oletkin, tervetuloa päivälliselle! 

      Kahva kääntyi hitaasti. Jännitys tiivistyi niin, että sitä olisi voinut syö-

  dä. Ovi raottui ja kuin näytteeksi Kalle kietoi oikean käden sormiluut kar-

  min ympärille. Vaikutus Terhiin ei voinut tulla yllätyksenä.

     - Iiik!

      Kalle hämmästyi. Tai hetkinen, eiväthän lapset voineet arvata kauan

  kaivatun isänsä tulevan komerosta. Jotain oli keksittävä. Ahaa, totta kai!

  Hän hypähti esiin hieman kyyryssä, kädet sivuille levitettyinä. Tuosta tu-

  tusta tyylistä heidän olisi pakko tunnistaa isänsä. Vaan kun ei. Paniikki

  oli valmis! Teuvo kaatui tuolin kanssa selälleen ja Terhi syöksyi kirkuen

  portaisiin. Kaisa oli ihmeissään jälleennäkemisen saamasta käänteestä.

  Kalle katsoi häntä ja kohautti olkaluitaan.

     - Nykyajan lapset! 

     - Sanos muuta. Mene sinä selittämään asiat Terhille, minä yritän sillä

       aikaa elvytellä tätä toista.

      Kalle nyki tajuttoman Teuvon ohi ja kapusi portaat ylös toiseen kerrok-

  seen. Terhi seisoi huoneessaan selkä ovea vasten ja kuunteli kuinka aske-

  leet, kuin nastakengillä kävellyt, lähestyivät. Ne pysähtyivät oven taakse.

     - Terhi, isä täällä.

     - Isä!... mutta, entä se kauhea luuranko? Ajoiko äiti sen takaisin kome-

       roon? 

     - Ajoi ajoi, kaikki on taas hyvin.

     - Ihanko varmasti?

     - Onko isä koskaan juksannut pikku enkeliään?

     - Aina!

     - Mutta en enää, olet jo iso tyttö.

      Terhi naurahti ja avasi oven.

     - Iiik! Missä isä on?!

     - Tässähän minä, kai sinä sentään oman isäsi tunnistat? Edes äänestä?

     - Ääni on isän, mutta...

     - Ymmärrän kyllä, olen laihtunut jonkin verran. Veikkaanpa kuitenkin, et-

       tet muutaman päivän päästä edes huomaa mokomaa pikkuseikkaa. 

       Usko isääsi.

     - Kai se sitten niin on. Isähän on aina oikeassa!

     - Ainakin silloin, kun on samaa mieltä äidin kanssa.

     - Viimeistään tuo todisti, että olet meidän isä! Iiik, ihanaa!

      Terhi halasi Kallea niin, että luut senkun rutisivat.

      - Varovasti, Terhi, varovasti. Olen vielä hiukan haperoinen pitkän mat-

       kan jäljiltä. Mennäänkö alakertaan syömään? Minua ainakin suoraan

       sanoen huikoo ihan poskettomasti!

     - Mennään vaan, isä kulta. Toiset ovat varmaan jo aloittaneet.

      Heidän tullessaan keittiöön oli Teuvo vironnut ja Kaisa selvittänyt hä-

  nelle mikä oli meininki.

     - Anteeksi isä, etten heti tunnistanut. Pyörtyä nyt tuolla tavalla oman

       isän tullessa komerosta. Todella tökeröä käytöstä!

     - Äsh, mitä turhia! Sitäpaitsi, sinähän menetit tajunnan vasta, kun löit

       pääsi lattiaan. Sitä ei lasketa.

     - Sama reilu isä olet kuin ennenkin! Asiasta toiseen, tulitko Suomeen

       laivalla vai lentokoneella?

     - Öh... se oli sellainen pakettimatka vaan. Kas kas, äitinne on laittanut   

       nimikkolautaseni pöytään. Sillä lailla.

     - Enhän voinut kattaa sitä samalla muiden kanssa, pikku yllätyksemme

       olisi muuten paljastunut!

     - Olette te kaksi sellaisia kettuja! naurahti Terhi. - On pakko myöntää,

       että pikku yllärinne onnistui jopa järkyttävän hyvin.

     - Sehän on kiva kuulla, mutta eiköhän ruveta syömään! Varsinkin isän

       olisi hyvä saada vähän lihaa luidensa ympärille.

      Niin oli perhe taas koossa. Iloista kerrottavaa riitti puolin ja toisin, eikä

  kukaan kiinnittänyt huomiota vaikka perunat olivatkin hieman ylikypsiä. Il-

  taa jatkettiin olohuoneen puolella yömyöhään saakka. Nuo kolme pitkää

  eron vuotta pyyhkiytyivät pois kuin aamuinen usva savannin yltä.

   

   

     

  ---

• Onnellinen31.12.2023 klo 15:26  Kommentoi (0)

   

      Istun merenrannan kalliolla keloon nojaten ja varjostan silmiä kirkkaan-

   sinisen taivaan auringolta. Raukean sunnuntain harvat pilvet eivät liiku

   lainkaan ja meri on täysin tyyni. Ulapalla seilaava purjevene kiinnittyy kat-

   seeni ankkuriin ja kuin ankkurissa se tuntuu olevankin. Miksi purjeet ovat

   mastossa, vaikka ei tuule? Taivaalla liihottaa lokki tai ainakin pitäisi, nyt

   se vain on. Laiturilla onkiva pikkupoika ei ole liikauttanut eväänsäkään

   koko aikana. Ei voi olla totta, mistä tässä kaikessa on kysymys?! Olenko

   tullut hulluksi? On lähdettävä ottamaan asiasta selvää.

       Yritän nousta, mutta mitään ei tapahdu. Mikä minua vaivaa?! Yritän

   uudestaan, sama tulos. Pakko myöntää: nyt jos koskaan tarvitsen

   apua! Mikäli huudan kovaa, voi joku kuulla ja tulla katsomaan mikä on

   hätänä. En kuitenkaan saa suuta auki. Tunnen paniikin kiipeävän kuin

   myrkkymuratti pitkin jalkoja ylemmäksi ja ylemmäksi ja kietoutuvan ke-

   hon ympärille. Huudan. Kukaan ei voi kuulla äänetöntä huutoani - ei ku-

   kaan!

   

      - Katsohan, August, mitä sanot tästä?

      - Jaa-a, kaunis, yksinkertaisesti kaunis. Aihepiiriltään ei tosin kovin eri-

        koinen. Matilda, onko mielestäsi liioittelua, jos sanon: jopa hieman vul-

        gääri?

      - Ei lainkaan. Entä, mikä on maalausteknillinen arviosi?

      - Hmm... pellavaöljyllä ohennettu, rikkaasti alikylläinen dominantti. Erit-

        täin onnistunut kompositio, kertakaikkiaan.

      - Tuo on ihan totta. Itse lisäisin vielä valöörin suojelevan tasapainoisuu-

        den suhteessa pelkistettyyn renesanssiin. Oletko kanssani samaa

        mieltä?

      - Matilda, tämä on näyttelyn ensimmäinen maalaus, jonka äärellä aja-

        tuksiemme venhot lipuvat samalla joella. Eikä pelkästään kuten avio-

        puolisoilla kuuluukin, vaan myös taiteentuntemuksen perinpohjaisen

        laaja-alaisella saralla. Olen kovin ilahtunut meidän kumpaisenkin

        puolesta.

   

       Ettekö te idiootit tajua, että nyt on tosi kyseessä?! Heittäkää ne pella-

    vaöljyt, valöörit ja venhot koskeen ja tehkää jotain! 

   

      - August, voisimmepa mekin olla kuin tuo mies kalliolla. Katso nyt hän-

        tä! Mitä ihanin kesäpäivä eikä kiirettä minnekään. Aika on pysähtynyt -

        sitä ei ole. On vain tuo hetki.

      - Ah, olet niin oikeassa, Matilda, olet niin oikeassa!

   

       Apua!

   

      - Kuvittele, August, että mies eläisi. Mitä hän mahtaisi sanoa meille?

      - No, tuohon on helppo vastata. Hän kertoisi, että yksinkertainen elämä

        on kaunista ja että hän on... sano sinä, Matilda.

      - Sehän sopisi myös taulun nimeksi: onnellinen. 

   

       

         

  ---

• Kutsu huipulle15.12.2023 klo 17:02  Kommentoi (0)

   

   

                      Huipulla kerran jos haluat olla

                      hui pulla sano heti sovinnolla

                      kiivetä muuten jaksa et sinne

                      ja liian jyrkkänä kohoaa rinne

   

                      Pielissä suusi vaahtoaa mäski

                      kertoo sekin mistä kertyy läski

                      elintavat rappion kehoasi vaivaa

                      kuoppaa kuolevalle ne jo kaivaa

   

                      Tupsahtaa neuvojaa eteen monta

                      tuumaat varmaan onpa asiatonta

                      vaan tyylillään täällä kukin hyppii

                      se toisia naurattaa toisia nyppii

   

                      Pian pappi kädet yhteen liittää

                      päätä viimeinkin nyt saa riittää

                      vain muisto löllyvä sinusta jää

                      ei viitsinyt vetelys edes yrittää

   

                      Tietä terveyden lähde kulkemaan

                      poluilta harhan silmät sulkemaan

                      on askel raskas vaan mieli keveä

                      ei portti onnen ole koskaan leveä

   

                      Poljet pyörää ja sukset luistaa

                      levätäkin täytyy koetat muistaa

                      penkiltä nousee jo toista sataa

                      kiitää junasi pitkin kasvun rataa

   

                      Pisaroita ihon kuin tähtiä taivaan

                      lääkettä parasta liki joka vaivaan

                      liike raajojen kun kylliksi toistuu

                      alta pinnan ihra vinhaan poistuu

   

                      Palkintona seisot huipulla kunnon

                      kanssa uuden vahvan itsetunnon

                      näkymiä uljaampia ei löytää voi

                      kutsu huipulle meille kaikille soi

   

              

   

  ---

• Tynnyritemppu5.12.2023 klo 03:08  Kommentoi (0)

   

      Kumarainen vahtimestari avasi oven myöhään virka-ajan ulkopuolella.

  Hän tunnisti koulun entisen oppilaan Untamon huolimatta tämän kaven-

  tuneille kasvoille ilmestyneistä vahatuista pujoviiksistä. Vahtimestari otti

  vastaan tarjotun setelin ja johdatti vaitonaisen vieraansa kellariin.

     - Ette halunnut kertoa puhelimessa mitä etsitte, mutta minulla on siitä

       melko vahva arvaus: tynnyri.

     - Olette oikeassa, Koukkula, sehän se.

     - Kukaan paikalla olleista ei voi unohtaa tynnyritemppua. Rikospoliisi pa-

       lautti sen kuukauden päästä. Ehkä se on täällä jossain.

     - Jos löydän, maksan kyllä kunnon palkkion.

     - Ei pieni lisä pahaakaan tee. Jään kohta eläkkeelle.

     - Niinhän se on: vahti vaihtuu, koulu pysyy. Palataan asiaan.

      Oven sulkeuduttua Untamo odotti, kunnes köpöttelyn äänet vaimeni-

  vat portaissa ja ryhtyi sitten kelmeässä valossa tutkimaan paikkoja. Hän

  nosteli pölyisiä pressuja ja siirteli käytöstä poistettuja pulpetteja, tuoleja

  sekä muuta tavaraa syrjään.

      Viimein, aivan perimmäisestä nurkasta, Untamo löysi tynnyrin. Pieni,

  lähes huomaamaton lovi keskivanteessa vahvisti kyseessä olevan se oi-

  kea. Hän nosti kannen ja kurkisti sisään. Se oli tyhjyyden täyttämä ja sel-

  laiseksi se olisi jäänytkin ilman sanoja:

     - Ytys olav ytys!

     Hetken kuluttua alhaalla syttyi valo. Maantiedon vanhempi lehtori Kart-

  ta Keppilä katsoi ylös pää takakenossa.

     - Kas kas, sehän on herra taikuri itse!

     - Terve mieheen, Zepa! Kuis pyyhkii?

     - Kuis luulisit? Paremmin kuin koskaan. Asiasta toiseen: olisitko ystä-

       vällinen ja heittäisit vanhaa opttajaasi köydellä?

     - Hetkinen. Vilkaisen, josko täältä löytyisi sellainen.

      Kymmenen vuotta aikaisemmin oli Untamo pyytänyt koulun kevätjuh-

  lissa kolmea kantahenkilöstöön kuuluvaa, veistonopettaja Puu-Ukko Talt-

  taa, ruotsinopettaja Lilla-Ulla Rullarssonia ja maantiedon vanhempaa

  lehtoria Kartta Keppilää, tulemaan lavalle. Niin he myöskin tekivät, Kep-

  pilä tosin kuin etikan maistajaisiin, mutta kuitenkin.

       Untamo oli ohjannut heidät kolmen vierekkäisen tynnyrin taakse. Ei ol-

  lut sattumaa, että Keppilä seisoi keskimmäisen eli lovellisen takana. He

  menivät taikurin pyynnöstä sisään ja yleisöltä kysyttiin kenen he toivoivat

  katoavan. Huutoäänestyksen ylivoimainen voittaja oli Keppilä, jonka kart-

  takepin kestävyyttä koetteleva opetusmenetelmä tuli näin palkituksi.

      Untamo siirtyi tynnyrien taakse ja heilautti taikasauvaa.

     - Aotak apez aotak!

      Pieni tauko ja hän kopautti vasemmalla olevaa tynnyriä.

     - Silmiltä kätketty, tule esiin!

      Puu-Ukko Taltta nousi seisomaan aplodien kera. Taikuri siirtyi oikeaan

  reunaan. Taas pieni tauko ja kopautus.

     - Silmiltä kätketty, tule esiin!

      Aina niin pirtsakka Lilla-Ulla Rullarsson pelmahti ylös korvakorut ja kä-

  det heiluen. Hän sai vielä raikuvammat aplodit kuin Puu-Ukko, sillä tämä

  tiesi sitä, että jos joku oli kadonnut, se olisi Keppilä. Voisiko se olla totta?!

      Untamo piti yleisöä jännityksessä... ja kopautti keskimmäistä tynnyriä.

     - Silmiltä kätketty, tule esiin!

      Katsojat tuskin hengittivät. Toteutuisiko niin monen oppilaan hartain

  toive ja Keppilän kepitykset olisivat iäksi poistuneet koulun ohjelmistosta.

  Jotkut opettajat ja vanhemmatkin pitivät peukkua hyvän asian puolesta.

      Mitään ei tapahtunut. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hiusten 

  kasvavan. Hymylihakset ääriasennossa Untamo kallisti tyhjän tynnyrin

  katsomoon päin suuntaa vaihdellen. Illan mahtavimmat suosionosoituk-

  set kiidättivät hänet purppuraisiin tulevaisuuden kuviin. Untamo tekisi

  temppuja, joita maailman huipputaikurit tulisivat vihreinä katsomaan.

  Maine ja rikkaus takertuisivat häneen kuin purkka pulpettiin.

     - Tuleeko sitä köyttä tällä vuosisadalla vai ei?!

     - Joo joo! huudahti Untamo sitä etsiessään. Ihme tyyppi, hän mietti.

  Kymmenen vuotta tynnyrissä ja nyt on kiire kuin lääkärillä golfkentälle. 

  Olisi mieluummin iloinen, että joku ylipäätään on kiinnostunut auttamaan.

  Ja nimenomaan henkilöä, jota kukaan ei aikanaan edes tosissaan etsinyt

  saati kaivannut. 

      Köysi löytyi. Untamo sitoi toisen pään yläpuolella kulkevaan lämmitys-

  vesiputkeen ja pudotti toisen alas tynnyriin. Keppilä tarttui köyteen.

     - No, tulihan se sieltä. Muuten, Untamo, kiinnostaisiko sinua tulla vilkai-

       semaan tätä asuntoa? Takaan, että ihastut! 

     - Voinko luottaa sinuun? Ettet vaan kanna kaunaa minulle?

     - Kaunaa? Minä? Höpöhöpö! Tämä on parasta mitä minulle on koskaan

       tapahtunut! Olin ennen tahmainen, karttarullaan käpertynyt omahyväi-

       nen kakkiainen. En nähnyt muita, vain minä olin tärkeä. Nyt on toisin.  

       Silmäni ovat auenneet ja mieleni avartunut. Ja ansio tästä kaikesta on

       sinun, Untamo, yksin sinun! Tuhannet ja taas tuhannet kiitokset! 

     - Hyvä on. Kymmenessä vuodessa ihminen voi muuttua, jopa sinä, Ze-

       pa. Otan riskin, mutta luotan sinuun. Olen sen velkaa.

      Untamo veti syvään henkeä ja laskeutui alas. Miehet kättelivät.

     - Tervetuloa vaatimattomaan, mutta sitäkin viihtyisämpään majaani.

     - Kiitos. Kuule, jos olisit kiinteistönvälittäjä, miten esittelisit tämän?

     - No, vaikka: kolme huonetta, keittiö ja kylpyhuone. Pohjaratkaisultaan

       tammisen pyöreä. Todellinen tilaihme ja sijainniltaan aina oikea. Muut-

       tovalmis jokamiehen unelmakoti.

     - Vau, oletko ihan varma, että jatkat maantiedon opettajana?

     - Se on kutsumukseni, karttakeppi odottaa. Mutta menkäämme itse

       asiaan, tehdäänkö kierros?

     - Mikäs siinä.

      He siirtyivät eteisestä olohuoneeseen.

     - Onpa hienot matot, ja parketti myös. Mitä puuta tämä on?

     - Tammea.

     - Olisihan tuo pitänyt arvata. Entä taulut, oletko sinä...?

     - Kyllä, minä olen maalannut ne. Täytyyhän ihmisellä olla jokin harras-

       tus - vai mitä?

     - Pitää paikkansa, aika voi muuten käydä pitkäksi.

     - Sanos muuta. Ei mutta, kyllä minun on nyt mentävä käymään kylpy-

       huoneen puolella. Ei siinä kauaa tuhraannu. Ole kuin kotonasi.

     - Kiitos, ei mitään kiirettä.

      Untamo kävi istumaan mohairkarvaiselle sohvalle. Eräs vastakkaisen

  seinän tauluista kiinnitti hänen huomionsa. Muissa oli maisema tai ihmi-

  siä, joissakin molemmat, tässä vain - tyhjyys. Untamo nousi ja meni tutki-

  maan sitä lähempää. Hän otti taulun käteensä ja huomasi sen olevan

  kaksipuolinen. Toinen maalaus esitti tynnyritemppua, mutta keskimmäi-

  sessä tynnyrissä ei seisonutkaan Keppilä, vaan...

      Untamo riensi eteiseen - köysi oli poissa! Hän nosti katseensa ylös.

  Johtuiko valaistuksesta vai mistä, mutta aukossa virnistävä Keppilä

  näytti lähes paholaiselta. Vain sarvet puuttuivat.

     - No, poikaseni, miltäs nyt tuntuu?

      Elämä, tosin taikuuden ja vain sen alkupuolen osalta, vilahti filminä

  Untamon silmien editse. Se alkoi naruista ja korteista päättyen tynnyri-

  temppuun. Hän tiesi, että Keppilä olisi pitänyt vapauttaa heti esityksen

  jälkeen. Miksi niin ei ollut tapahtunut, sitä Untamo ei ymmärtänyt itse-

  kään.

     - Olen pahoillani, Zepa. Voinko mitenkään hyvittää... ?

     - Voit. Ole kuin kotonasi.

      Untamon viimeinen näkymä ulkomaailmasta oli Keppilän nauravat kas-

  vot. Niin voi nauraa vain ihminen, joka on juuri tehnyt - tynnyritempun!

       

    

   

  ---

• Kevätmestari11.10.2023 klo 12:06  Kommentoi (0)

   

        Suomeen oli tullut ikuinen talvi. Tämän vuoksi perus-

        tettiin säänsäätelylaitos Vuodenajat. Sen kehittämän

        Atomix-muuntokoneen avulla saatiin kadonneet vuo-

        denajat luotua kukin vuorollaan. Kone lähetti taivaal-

        le atomeiksi hajottamansa ihmisen suorittamaan var-

        sinaisen työn. Kilpailu oli kovaa. Ylivoimaisesti arvos-

        tetuin oli kevät, sillä se mursi talven vallan ja oli vaati-

         vin hoitaa. Tekijää kutsuttiin nimellä Kevätmestari.

   

      Huuko istui keinutuolissa katsellen mietteliäänä ulos ikkunasta.

  Lumisade vuorasi hiljalleen pihan runsaslukuista puustoa. Koivu, mänty

  tai tammi, hiutaleet leijailivat tasapuolisesti kaikkien oksille.

      Rähmäiset viirusilmät, puhumattakaan niiden alla roikkuvista

  teepusseista, eivät luoneet mielikuvaa talven syrjäyttävästä, uutta

  elämää uhkuvasta valontuojasta. Sen Huuko tiesi itsekin.

      Vuodenaikojen toisen kerroksen sviitti oli toiminut vuosia hänen

  kotinaan. Huuko oli paikan tunnetuin vuokkaaja. Yhdeksän kertaa hän oli

  hoitanut Kevätmestarin virkaa, tulisiko kymmenes? Se kruunaisi hänen

  uskomattoman uransa. Loppukilpailuun Huukon haastajaksi oli raivannut

  tiensä Arvi, röyhkeyden riivaama nuorimies, joka olisi mieluummin

  naulannut kielensä tuulimyllyn siipeen kuin hävinnyt rappioituneelle

  vanhalle mestarille.

      Herätessään aamulla oli Huukolle päivänselvää, ettei hän tulisi 

  voittamaan. Se vaan yksinkertaisesti oli jäätävä tosiasia, jota ei käynyt

  kiertäminen. Kaikki nämä vuodet hänet oli tunnettu avoimuudestaan ja

  reiluudestaan, mutta mitä lähemmäksi ratkaisu tuli, sitä sisäänpäin

  kääntyneemmäksi hän oli muuttunut. Esim. kuukauteen ei Huuko ollut

  käynyt syömässä alakerran ruokalassa muiden kanssa, vaan ateriat oli

  tuotu huoneeseen eikä häntä saanut katsoa silmiin. Hämärässä

  Janssonin kiusausta jauhaessaan hän oli kehittänyt suunnitelman.

      Varhain aamulla Huuko hiippaili ruokalan keittiöön laksatiiviruisku

  laukussaan. Arvi oli toinen talon asukkaista, jolle ruoka tuotiin

  huoneeseen, sillä tämä ei sietänyt alempiarvoisten seuraa. Tätä

  tilaisuutta oli Huuko päättänyt käyttää hyväkseen.

      Pöydällä folioon käärityt aamiaiset odottivat kaikessa sovussa 

  kuljetustaan. Toinen kaipasi lisämaustetta ja niin ruiskun neula työntyi

  Arvin nimellä varustettuun annokseen. Tehtävä oli suoritettu ja hiljaa

  hekotellen poistui Huuko paikalta.

      Kolmannen kerroksen juhlasalin kello näytti kymmentä. Jokainen

  asukas oli saapunut seuraamaan koitosta, sillä Kevätmestarin titteli oli

  kaikkien unelmien täyttymys. Se edusti syntymää, uutta elämää, sitä

  suurempaa kunniaa ei ihminen voinut saada.

      Huuko istui eturivissä hymyillen kuin selälleen kiepsahtanut

  sateenkaari. Laitoksen johtaja Pyry Pakkanen kuulutti kilpailijat lavalle,

  mutta vain toinen heistä kapusi sinne. Yleisön kohistessa tuomaristo

  neuvotteli ja päätti odottaa säälliset viisi minuuttia.

      Ajan mentyä umpeen ilmoitti Pakkanen:

     - Arvoisa yleisö. Arvilla näyttää olevan jotain tärkeämpää tekemistä,

        joten täten julistan tämän vuoden Kevätmestarin. Hän on - jälleen

        kerran - Huuko!

      Hämmennys salissa oli haihtunut ja väki osoitti seisaaltaan suosiota

  tuolle kaikkien aikojen mestarille. Hänen vertaistaan ei ollut koskaan ollut

  eikä koskaan tulisi olemaankaan. Ja niin nöyrä! Kohotti kiitospuheessa

  Arvin rinnalleen ja toivoi tästä seuraajaansa. Lopuksi Huuko lausui

  kirjoittamansa runon Kevät.

   

                         Kylmyys talven jo unhoon jää

                         sillä tullut on aika vaihtaa sää

                         riemun suuren mä sieluun saan

                         lämmön kevään kun teille jaan

   

      Raikuvat aplodit seurasivat tätä (ainakin Huukon suusta) teennäistä

  runoa. Kaikki mikä tuli häneltä, tuntui uppoavan yleisöön kuin vauvan

  hymy äidin sydämeen. Huuko asteli ruusupuskan kanssa takaisin

  paikalleen ja tilaisuus päättyi yhteislauluun 'Siivillä leivon lennän'. Turha

  lie edes mainita kenen sävellys ja sanoitus. Kaikki oli nyt niin Huukoa,

  että hän olisi voinut syödä ruusut ja Pakkanen olisi kiikuttanut

  maljakollisen vettä palanpainikkeeksi.

      Seuraavana päivänä Huuko kävi pitkäkseen Atomix-muuntokoneen

  alustalle. Mikäli hänellä ei vielä ollut kevättä rinnassa, niin kohta olisi ja

  kunnolla. Ilmatieteen professori Matti Myrsky tarttui kuvun kahvaan.

  Tämä tilanne oli heille molemmille perin tuttu, silti aina piili mahdollisuus,

  että jokin menisi vikaan. Testausvaiheessa aikanaan oli luonnollisesti

  tehty virheitä ja menetetty ihmishenkiä, mutta tieteessä jokainen yritys on

  riski. Atomix oli yli kolmekymmentä vuotta toiminut kuin pesukoneen

  hihna, eikä ollut mitään syytä epäillä sitä nytkään. Myrsky naurahti.

     - Löytyykö viimeisiä sanoja?

     - No, vaikka: Kyllä Huuko hoitaa!

     - Luotan sinuun. Palataan parin päivän sisällä asiaan.

     - Tehdään niin. Silloin tässä makaa entistä ehompi mies!

      Myrsky laittoi kuvun kiinni ja painoi käynnistysnappulaa. Kone surisi ja

  Huuko tunsi kuinka kehoa alkoi kihelmöidä. Hetken päästä tunto katosi 

  ja kohottaessaan kättä, oli se poissa. Oikeastaan se ei ollut hävinnyt

  minnekään, muuttanut vain olomuotoaan. Sama tapahtui nyt lopullekin

  kehoa. Vihreän valon vilkkuessa luukku päädyssä aukesi ja alipaine imaisi

  atomit hormiin sinkauttaen ne valtavalla voimalla taivaalle. Kohta olisi

  kevät!

      Vai olisiko sittenkään, sillä vappu tuli ja meni. Kaduilla lojui autojen

  liiskaamia vappuhuiskia asvalttiin kiinni jäätyneinä. Peltojen reunoilla

  maanviljelijät toppatakeissaan heristelivät nyrkkiä Huukolle ja linnut

  kiurusta ties mihin lensivät nokat huurteessa takaisin Afrikkaan.

      Keskiyöllä, erään viheliään räntäisen päivän jälkeen Huukon jatkettua

  epätoivoista kamppailuaan talvea vastaan, hänet imaistiin Atomixiin.

  Laitoksen johtokunnnan kärsivällisyys vanhan mestarin suhteen oli tullut

  päätökseensä. Koko Vuodenaikojen väki oli ihmeissään Huukon

  herpaantuneista otteista. Paitsi kaksi. 

      Huukon taivaalle lähtöpäivän aamuna oli Arvi, Myrskyn tyttärenpoika,

  tullut laboratorioon kertomaan epäilyksistään.

      - Kuules ukki.

      - Mitä nyt? Minulla olisi tässä hommia Atomixin kanssa.

     - Siitä tulinkin puhumaan. Katsos, se Huuko, hyypiö oli takuulla

       ujuttanut mun puuroon jotain vessaanjuoksutuslitkua, ei voi olla

       muuta selitystä.

     - Ja nyt haluat, että sumplitaan vähän konetta?

     - Sanotaanko niin, että tarkistetaan säätöjä. Miltäs kuulostaa?

     - Totta puhuen, siinä Huukossa on kyllä jotain outoa, se ei ole niin kuin

       me muut. Kymmenes taivasreissu, mitä se haluaa todistaa yhä

       uudelleen ja uudelleen? Olevansa hyvä ihminen? Onko Huuko -

       paholainen?

     - Ukki hyvä, ei kai paholainen sentään. Sanotaan nyt vaikka - piru.

     - Olet oikeassa, Arvi, piru se on. 

     - Enkelit on luotu lentämään, eli minut. Mitä aiot tehdä?

     - Jaa-a. Täytyy näköjään vähän sumplia.

      Atomix oli muuttanut Huukon takaisin ihmisen muotoon. Myrsky nosti

  kuvun hänen yltään. 

     - Huuko, sinut oli pakko palauttaa. Mikä meni vikaan?

     - Kaikki, ihan kaikki. En hallinnut atomeja, en korkeapainevirtauksia,

       en sähkömagneettisia purkauksia, en mitään. Paketti ei vaan

       yksinkertaisesti pysynyt koossa!

     - Paketista puheenollen, käskivät sanoa, että sinun on aika pakata.

     - Tosta vaan? Yksi huti, ja yhdeksän osumaa heitetään tunkiolle?!

     - Niin se etenee. Ei tullut kevättä sinulle - eikä meille muillekaan. 

     - Lienee turha odottaa kultakelloa hopeavitjoilla?

     - Yhtä hyvin voisit pyytää leijonaa rapsuttamaan selkääsi.

     - Ei kai sitten muuta kuin pakkaamaan. Nähdään!

     - Suoraan sanoen: tuskin.

      Aamulla Huukon astuessa matkalaukku kädessä Vuodenaikojen

  ovesta, kuului tuttu ääni Arvin singahtaessa atomeina savupiipusta 

  taivaalle. Huuko jäi katselemaan kuinka pilviverho rakoili. Hän tunsi

  lämpimän henkäyksen poskellaan. Ilmassa oli kevättä.

   

   

   

  ---

• Uppoamaton4.9.2023 klo 16:08  Kommentoi (0)

           

      Hyvät lukijat. Olette varmaan nähneet Helsingin Tähtitorninmäellä

  sijaitsevan Robert Stigellin veistoksen Haaksirikkoiset? Tai ainakin kuvan

  siitä? Sitä katsellessa ei voi välttyä ajatukselta: miten nämä onnettomat

  olivat järjestäneet itsensä tähän tilanteeseen? Minua tämä kysymys jäi

  vaivaamaan siinä määrin, että päätin ottaa asiasta selvää.

      Lähdin käymään Helsingin haaksirikkoisten turvakodissa, johon heidät

  oli tapauksen jälkeen majoitettu. Enää perheen poika Arvo asui siellä.

  Hän oli jo vanha mies, mutta muisti pelasi yhä ylimmällä sarjatasolla.

  Arvolle oli piirtynyt selkeä kuva tuon traagisen päivän tapahtumista.

  Tämä dokumentti perustuu hänen kertomukseensa, sillä vanhemmat,

  Amalia ja Valdemar, olivat purjehtineet jo väljemmille vesille. Tytär Liisa

  puolestaan oli tapahtumahetkellä liian nuori muistaakseen pisaran vertaa

  koko jutusta. Näin Arvo muisteli tapauksen edenneen:

      Isä oli kolme vuotta nikkaroinut sukellusvenettä Suomenlahdella

  sijaitsevassa mökkisaaressamme. Kerran kun hän tuvassa pohdiskeli

  mikä nimeksi, niin meikäpoika ehdotti Uppoamatonta. Naurahtaen isä

  hyväksyi sen.

      Eräänä kauniina heinäkuun aamuna kaikki oli valmista neitsytmatkalle.

  Äiti teki meille evääksi muurinpohjalettuja, joita hän leikkisästi kutsui

  merenpohjaletuiksi. Isä otti hyllyltä vasta ostamansa kipparilakin, laittoi

  sen päähän ja varmaan kuvitteli olevansa kapteeni Nemo, ei ehkä ihan,

  mutta melkein.

      Kävelimme polkua kohti rantaa, kun epäilyksen väreilevä varjo lankesi

  Lissua kantavan äidin kasvoille.

     - Kuule Valdemar. Onkohan sittenkään kovin viisasta viedä lapset

        merelle? Jokin voi mennä vikaan.

     - Äsh, eikä mene. Tämä tekee vain hyvää heille.

     - Nii-in, mutta oletko nyt ihan varma tästä sukellusveneestä?

     - Ama hei. Ennemmin Eiffelin torni kaatuu kuin tämä uppoaa.

     - Jaa. Lissu on kyllä aika pieni, ei hän ymmärrä koko jutusta kuitenkaan 

       mitään.

     - Rannalleko hänet pitäisi jättää? Katsomaan, kun muu perhe vajoaa

       mereen? Ajattele vähän mitkä traumat se pukkaa.

     - Sinä olet niin viisas, Valdemar! Olinpa minä tyhmä.

      Uppoamaton kyyhötti veteen viettävällä alustalla. Isä otti

  pilsneripullon eväskorin punavalkoruudullisen liinan alta.

     - Joskus on tehtävä uhrauksia hyvän asian puolesta.

      Laineiden laimea liplatus säesti ristiäisten lyhyttä liturgiaa.

     - Olkoon nimesi Uppoamaton!

      Sihahdus, ja pilsneriä suihkusi sukellusveneen kylkeen. Isä otti

  kulauksen ja leveästi hymyillen veti kammesta, jolloin Uppoamaton valui

  arvokkaasti vihertävään veteen laiturin viereen. Menimme kannelle ja

  kapusimme tornin päälle. Isä kiersi rattaasta luukun auki. Kohta olimme

  sisällä ja liuimme hitaasti pitkin pintaa ulapalle. Isä hihkaisi:

     - Pitäkää kiinni, nyt sukelletaan!

      Hän veteli vivuista, mutta mitään ei tapahtunut. Isä vilkaisi meihin,

  kukaan ei puhunut. Hän veteli uudelleen, sama tulos. Isä meni kokkaan ja

  perään erilaisia vempaimia tarkastamaan ja säätämään. Tuli takaisin,

  henkäisi syvään ja veteli taas vivuista. Ei mitään. Katselin kuinka

  kimalteleva pisara valui hiukan harmaantuneelta ohimolta poskelle. Äiti

  yritti pyyhkäistä sen pois. Isä väisti ja huusi:

     - Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä! 

      Äiti, minä ja varmaan Lissukin tiesi, että nyt ei kannattanut sanoa

  sanaakaan. Toisin kuin sukellusvene, isä kävi kierroksilla.

      - Kuka on mennyt koskemaan näihin vipuihin?! Kuka?!

      Pitkä uurastus Uppoamattoman parissa oli vienyt hänet henkisen ja

  ruumiillisen kestokyvyn rajan yli. Kaikki eivät sieltä palaa, ja ne jotka

  palaavat, eivät ole enää entisensä. Sydän pumppaa, raajat liikkuvat,

  mutta aivot - tuo tutkintalinjojen yhteenvetäjä - on yhtä hyödyllinen

  kuin kuplaton vatupassi.

      Turhautuneisuudesta kiiluvat silmät suuntautuivat minuun.

     - Arvo, poikani Arvo! Jos olet näpelöinyt täällä jotain, niin nyt on mitä

       mainioin hetki kakistaa se ulos. Kerro totuus ja lupaan, etten suutu.

       No, anna kuulua!

     - En ole edes käynyt täällä, koska olet kieltänyt.

     - Ja tuoko minun pitäisi uskoa?! 

      Käsi kohosi litsariin, äidin katse kuitenkin pysäytti kasvatuksellisesti

  arveluttavan toimenpiteen. Päätimme perhesovun nimessä siirtyä

  kannelle rauhoittumaan.

      Seurasimme lokkien kaartelua ja kirkumista veneen yläpuolella, kun

  yksi niistä lähetti terveiset isän kipparilakin lippaan. Hän otti lakin päästä,

  katsoi jätöstä ja viskasi lakin kohti lokkia, joka nappasi sen nokkaansa.

  Lissu kikatti ja osoitti sormella taivaalle.

     - Lintu vei isin lakin!

      Isä ei ollut siitä niinkään riemuissaan.

     - Se oli hyvä lakki, hikinauha ja kaikki!

     - Niitä saa aina uusia, lohdutti äiti.- Kun tässä nyt kerran kellutaan, niin

       tuli vaan mieleen, että Arvo oli varsin kaukonäköinen ehdottaessaan

       nimeksi Uppoamaton. Fiksu poika - vai mitä?

      Tämä ja saatteeksi helähtänyt viaton nauru olivat liikaa isälle.

     - Vai uppoamaton?! Sehän nähdään!

      Isä syöksyi sisälle. Kohta kuului kirveen iskuja rivakkaan tahtiin.

  Osansa saivat niin lattia kuin seinätkin, sitten oli kannen vuoro. Me muut

  olimme lievästi ilmaisten huolissamme asioiden saamasta käänteestä.

  Terävä kirves ja tylsä pää on huono yhdistelmä.

      Kelluimme jäännösten varassa, kun purjevene seilasi näköpiiriin.

  Ylpeänä miehenä ei isä mielellään turvautunut muiden apuun, joten

  uskaltauduin ehdottamaan:

     - Isi hei!

     - Mitä nyt?!

     - Jos sä heiluttaisit paitaa, niin ne varmaan huomaisi meidät.

     - Ei tässä mitään paitaa ruveta heiluttelemaan!

      Äiti luovi kanssani samoja väyliä.

     - Heiluta nyt sitä riivatun riepua!

      Ähkäisten isä nousi seisomaan, riisui paidan ja heilutti sitä päänsä

  yläpuolella. Purjevene muutti välittömästi kurssia ja lipui viereemme.

     - Onko täällä jokin ongelma?

     - No, nyt kun kysytte, sukellusveneeseen tuli pikku häiriö, totesi isä.

     - Ne on vaarallisia kapistuksia ne. Kirveellä sellaiset pitäisi upottaa!

     - Totta. Eihän kalatkaan tule meidän teillemme autoilla ajelemaan.

     - Näin on. Olette muuten tosi fiksu ja rauhallinen kaiffari. Olkaa hyvä ja

       nouskaa kaikki paattiin.

     - Kiitosta vaan. Ama ja lapset, kuulitte mitä mies sanoi, kaikki paattiin.

      Tieto tapauksesta kantautui Robert Stigellin korviin ja hän ikuisti

  meidät pronssiin. Isän paidattomuuden ymmärrän, mutta kyllä meillä

  muilla oli vaatteet päällä. No, jalusta ainakin kuvaa Uppoamattoman

  tornia.

      Tähän päättyivät Arvon muistelut tuosta traagisesta päivästä

  Suomenlahdella. Olin onnistunut saamaan kaipaamani tiedot ja kiitin

  häntä avusta. Ollessani lähdössä ovella, teki Arvo vielä pienen lisäyksen

  tarinaan.

     - Tuota... kyllähän minä niitä vipuja olin näpelöinyt. Näkemiin.

     - Näkemiin.

        

        

   

  ---

• Katja, tytär ahdingon2.8.2023 klo 11:12  Kommentoi (0)

   

      Katsokaa, hyvät lukijat, tuolla koivukujan päässä siintelee upea

  kartano! Menkäämme kurkistamaan ikkunasta miten siellä eletään. Ei ole

  vaikea arvata, että tuon tason paikassa asiat hoidetaan aina tyylillä.

   

                               Polkee jalkaa kreivitär von Zoru

                               on pöydältä kadonnut kallis koru

                               ei kreivi häntä syytä ei liioin toru

                               syntyisi vain kauhea riita ja poru

   

      Luulisi tällaisella kreivittärellä olevan piironki täynnä koruja. Ruveta

  nyt polkemaan parkettia yhden vaivaisen takia, aikuinen aatelinen.

   

                               Kiivaasti kelloaan von Zoru kilkuttaa

                               hovimestari Huntti ovesta nilkuttaa

                               palvelusväen mennä saa hakemaan

                               sanaa tiukkaa salonkiin kuulemaan

   

      Kaiken maailman nilkuttajia sitä pidetään töissä. Ei sitten mikään ihme,

  että tavaraa haihtuu, kun köpöttely kepin kanssa kuuluu Rääkkylään asti.

  Ettei vaan olisi hovimestari itse syyllinen, useinhan ne onkin... 

   

                               Kuin kiviä tarjoten suohon vajoaville

                               kultakin vuorollaan kreivitär tivaa:

                               Tunnustatko minulle vai tuomarille?!

                               ei ikeessä epäilyn ole yhtään kivaa

   

      Kieltämättä tiukka tyyli tällä von Zorulla - vain kaksi vaihtoehtoa.

  Kolmas voisi olla toisen palvelijan käräyttäminen, jota kukaan ei

  kuitenkaan tee.

   

                               Katja keittäjätär viattomalta näyttää

                               merkit syyllisyyden siten hyvin täyttää

                               niinpä huutaa von Zoru: Antaa heittää!

                               saa sopat kartanon nyt toiset keittää

   

      Kreivitär laittoi peliin pettämättömän ihmistuntemuksensa. Vaikutti

  samalta kuin ostaisi asunnon kynnysmaton perusteella.

   

                               Neito uloshuudettu laukkua pakkaa

                               takana ikkunan tikka mäntyä hakkaa

                               asukkaille kylän tahtoo näin tiedottaa

                               väsääjää varkauden maantie odottaa

   

      Matkalaukuissahan on sellaisia käteviä sivutaskuja, joihin voi laittaa 

  kaikkea pientä kivaa, esim koruja (!).

   

                                Kasvoillaan juovat kyynelten

                                kerran viimeisen oven sulkee

                                rahisee muistot alla askelten

                                kujaa koivujen kun hiljaa kulkee

   

       Sama tahti oli varmaan töissäkin. Sormet sen sijaan olivat sitäkin

  vikkelämmät...

   

                                Portilla Katja vielä vilkaisee

                                paikkaa rakasta joka taakse jää

                                syvällä sydämessä niin vihlaisee

                                sillä vääryyteen päättyi käynti tää

   

      Tuo on niin kovin tuttua! Sielultaan patamustinkin ihminen tuntee

  olevansa kuin vastapesty kristallivaasi. "Enhän minä, hyvänen aika..."

   

                               Kauan kuljettuaan pientareelle istahtaa

                               taivaalle öiselle väsyneenä katsahtaa

                               kuin koruja ovat tähdet avaruuden

                               sieltähän kreivitär saada voisi uuden!

   

     Tyttörukka! Helpompi olisi myöntää syyllisyys ja palauttaa alkuperäinen.

   

                               Kohti taivasta Katja käden ojentaa

                               tarttuu tähdistä kaikkein kirkkaimpaan

                               se kevyesti nykäisten helposti irtoaa

                               kierto mainen niin pääsee alkamaan

   

          Ei turhan vaatimaton tämä Katja-neitokainen! Pitikö ottaa juuri se

  kirkkain? No, ei takerruta sivuseikkoihin, teko sinänsä oli hämmästyttävä.

  Saa nähdä pitääkö hän tämänkin "korun" itsellään.

   

                               Katja, tähti maanteiden ampaisee

                               takaisin kartanoon tien kuu valaisee

                               ilmestyisikö hymy kasvoille ulosheittäjän

                               vai ainoastaan rakot jaloille ex-keittäjän?

   

      Lähti sittenkin paluumatkalle! Tosin se voi olla vain yksi temppu tämän 

  häikäilemättömän neidon valikoimasta. Veikkaan muuten rakkoja...

   

                               Lämmetessä portin säteistä auringon

                               saapuu luokse Katja, tytär ahdingon 

                               ja kuten kyyhkysparvi taivaalle hajoaa

                               niin myös huolet neidon pian katoaa

   

      Portti kyllä lämpeni, mutta kreivitär - tuskin. Ymmärsinkö oikein, että

  tämä Katja-hempukka hätisti portin päällä lämmitelleet kyyhkyset

  taivaan kylmiin tuuliin? Uskomatonta brutalismia!

   

                                Sillä takaa ikkunan löytynyt oli koru

                                kolosta männyn äkännyt von Zoru

                                tiedottaja Timo Tikka tunnusti teon

                                uutinen oikea se tällä kertaa on

   

      Kyllähän minä sen tiesin, että Katja on syytön! Vai mitä, hyvät lukijat?

  Tikan syyllisyys sen sijaan, pakko myöntää, tuli vähän puun takaa.

   

                                Tuodaan Timoa pitkin koivukujaa

                                siipiraudoissa hyppii pitkäkyntinen

                                ei välissä poliisien mene lujaa

                                on häkkilinnuksi matkalla syntinen

   

      Tuossa pikkulintu visersi, että Timo oli jo koulussa nokkava ja

  kovapäinen kaveri. Sukukokouksissa sen äidillä oli tapana sanoa: "Kyllä

  se tuo meidän pikku Timo vielä jonain päivänä häkkiin joutuu".

   

                                Katja syyttömäksi täten todettu

                                juurelle portaiden nyt kulkee

                                von Zoru erehtyväiseksi havaittu

                                alas tulee syliin hänet sulkee

   

      Syytön tai ei, mutta millä oikeudella tämä ulosheitetty noin vaan

  tepasteli kartanon maille? Missä ovat dobermannit silloin, kun niitä

  eniten tarvitaan?

   

                                Näin keitto sovinnon valmistuu

                                ravinnon parhaan se antaa 

                                luottamus toisiin kun vahvistuu

                                se tiellä elon meitä kantaa

   

      Oliko tämä nyt muka tässä? 

     - Runo on päättynyt. Olkaa hyvä ja poistukaa kartanon mailta.

     - Että mitä?! Minulla on oikeus ja velvollisuus lukijoita kohtaan saada

       tietää, antoiko Katja sen tähden kreivittärelle vai ei! Ja jos antoi,  niin

       kuinka von Zoru suhtautui siihen!

     - Kartanon asiat eivät kuulu teille. Poistukaa välittömästi tai olen

       pakotettu siirtymään D.I.-tasolle.

     - Mille ihmeen D.I.-tasolle?

     - Dobermannit irti.

     - Tämähän... tämähän on... no, auttakaa nyt vähän.

     - Uskomatonta brutalismia?

     - Juuri sitä - uskomatonta brutalismia!

   

   

                    

  ---