Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut
Blogimerkintöjä: 44 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl
Tynnyritemppu5.12.2023 klo 03:08 Kommentoi (0)
Kumarainen vahtimestari avasi oven myöhään virka-ajan ulkopuolella.
Hän tunnisti koulun entisen oppilaan Untamon huolimatta tämän kaven-
tuneille kasvoille ilmestyneistä vahatuista pujoviiksistä. Vahtimestari otti
vastaan tarjotun setelin ja johdatti vaitonaisen vieraansa kellariin.
- Ette halunnut kertoa puhelimessa mitä etsitte, mutta minulla on siitä
melko vahva arvaus: tynnyri.
- Olette oikeassa, Koukkula, sehän se.
- Kukaan paikalla olleista ei voi unohtaa tynnyritemppua. Rikospoliisi pa-
lautti sen kuukauden päästä. Ehkä se on täällä jossain.
- Jos löydän, maksan kyllä kunnon palkkion.
- Ei pieni lisä pahaakaan tee. Jään kohta eläkkeelle.
- Niinhän se on: vahti vaihtuu, koulu pysyy. Palataan asiaan.
Oven sulkeuduttua Untamo odotti, kunnes köpöttelyn äänet vaimeni-
vat portaissa ja ryhtyi sitten kelmeässä valossa tutkimaan paikkoja. Hän
nosteli pölyisiä pressuja ja siirteli käytöstä poistettuja pulpetteja, tuoleja
sekä muuta tavaraa syrjään.
Viimein, aivan perimmäisestä nurkasta, Untamo löysi tynnyrin. Pieni,
lähes huomaamaton lovi keskivanteessa vahvisti kyseessä olevan se oi-
kea. Hän nosti kannen ja kurkisti sisään. Se oli tyhjyyden täyttämä ja sel-
laiseksi se olisi jäänytkin ilman sanoja:
- Ytys olav ytys!
Hetken kuluttua alhaalla syttyi valo. Maantiedon vanhempi lehtori Kart-
ta Keppilä katsoi ylös pää takakenossa.
- Kas kas, sehän on herra taikuri itse!
- Terve mieheen, Zepa! Kuis pyyhkii?
- Kuis luulisit? Paremmin kuin koskaan. Asiasta toiseen: olisitko ystä-
vällinen ja heittäisit vanhaa opttajaasi köydellä?
- Hetkinen. Vilkaisen, josko täältä löytyisi sellainen.
Kymmenen vuotta aikaisemmin oli Untamo pyytänyt koulun kevätjuh-
lissa kolmea kantahenkilöstöön kuuluvaa, veistonopettaja Puu-Ukko Talt-
taa, ruotsinopettaja Lilla-Ulla Rullarssonia ja maantiedon vanhempaa
lehtoria Kartta Keppilää, tulemaan lavalle. Niin he myöskin tekivät, Kep-
pilä tosin kuin etikan maistajaisiin, mutta kuitenkin.
Untamo oli ohjannut heidät kolmen vierekkäisen tynnyrin taakse. Ei ol-
lut sattumaa, että Keppilä seisoi keskimmäisen eli lovellisen takana. He
menivät taikurin pyynnöstä sisään ja yleisöltä kysyttiin kenen he toivoivat
katoavan. Huutoäänestyksen ylivoimainen voittaja oli Keppilä, jonka kart-
takepin kestävyyttä koetteleva opetusmenetelmä tuli näin palkituksi.
Untamo siirtyi tynnyrien taakse ja heilautti taikasauvaa.
- Aotak apez aotak!
Pieni tauko ja hän kopautti vasemmalla olevaa tynnyriä.
- Silmiltä kätketty, tule esiin!
Puu-Ukko Taltta nousi seisomaan aplodien kera. Taikuri siirtyi oikeaan
reunaan. Taas pieni tauko ja kopautus.
- Silmiltä kätketty, tule esiin!
Aina niin pirtsakka Lilla-Ulla Rullarsson pelmahti ylös korvakorut ja kä-
det heiluen. Hän sai vielä raikuvammat aplodit kuin Puu-Ukko, sillä tämä
tiesi sitä, että jos joku oli kadonnut, se olisi Keppilä. Voisiko se olla totta?!
Untamo piti yleisöä jännityksessä... ja kopautti keskimmäistä tynnyriä.
- Silmiltä kätketty, tule esiin!
Katsojat tuskin hengittivät. Toteutuisiko niin monen oppilaan hartain
toive ja Keppilän kepitykset olisivat iäksi poistuneet koulun ohjelmistosta.
Jotkut opettajat ja vanhemmatkin pitivät peukkua hyvän asian puolesta.
Mitään ei tapahtunut. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hiusten
kasvavan. Hymylihakset ääriasennossa Untamo kallisti tyhjän tynnyrin
katsomoon päin suuntaa vaihdellen. Illan mahtavimmat suosionosoituk-
set kiidättivät hänet purppuraisiin tulevaisuuden kuviin. Untamo tekisi
temppuja, joita maailman huipputaikurit tulisivat vihreinä katsomaan.
Maine ja rikkaus takertuisivat häneen kuin purkka pulpettiin.
- Tuleeko sitä köyttä tällä vuosisadalla vai ei?!
- Joo joo! huudahti Untamo sitä etsiessään. Ihme tyyppi, hän mietti.
Kymmenen vuotta tynnyrissä ja nyt on kiire kuin lääkärillä golfkentälle.
Olisi mieluummin iloinen, että joku ylipäätään on kiinnostunut auttamaan.
Ja nimenomaan henkilöä, jota kukaan ei aikanaan edes tosissaan etsinyt
saati kaivannut.
Köysi löytyi. Untamo sitoi toisen pään yläpuolella kulkevaan lämmitys-
vesiputkeen ja pudotti toisen alas tynnyriin. Keppilä tarttui köyteen.
- No, tulihan se sieltä. Muuten, Untamo, kiinnostaisiko sinua tulla vilkai-
semaan tätä asuntoa? Takaan, että ihastut!
- Voinko luottaa sinuun? Ettet vaan kanna kaunaa minulle?
- Kaunaa? Minä? Höpöhöpö! Tämä on parasta mitä minulle on koskaan
tapahtunut! Olin ennen tahmainen, karttarullaan käpertynyt omahyväi-
nen kakkiainen. En nähnyt muita, vain minä olin tärkeä. Nyt on toisin.
Silmäni ovat auenneet ja mieleni avartunut. Ja ansio tästä kaikesta on
sinun, Untamo, yksin sinun! Tuhannet ja taas tuhannet kiitokset!
- Hyvä on. Kymmenessä vuodessa ihminen voi muuttua, jopa sinä, Ze-
pa. Otan riskin, mutta luotan sinuun. Olen sen velkaa.
Untamo veti syvään henkeä ja laskeutui alas. Miehet kättelivät.
- Tervetuloa vaatimattomaan, mutta sitäkin viihtyisämpään majaani.
- Kiitos. Kuule, jos olisit kiinteistönvälittäjä, miten esittelisit tämän?
- No, vaikka: kolme huonetta, keittiö ja kylpyhuone. Pohjaratkaisultaan
tammisen pyöreä. Todellinen tilaihme ja sijainniltaan aina oikea. Muut-
tovalmis jokamiehen unelmakoti.
- Vau, oletko ihan varma, että jatkat maantiedon opettajana?
- Se on kutsumukseni, karttakeppi odottaa. Mutta menkäämme itse
asiaan, tehdäänkö kierros?
- Mikäs siinä.
He siirtyivät eteisestä olohuoneeseen.
- Onpa hienot matot, ja parketti myös. Mitä puuta tämä on?
- Tammea.
- Olisihan tuo pitänyt arvata. Entä taulut, oletko sinä...?
- Kyllä, minä olen maalannut ne. Täytyyhän ihmisellä olla jokin harras-
tus - vai mitä?
- Pitää paikkansa, aika voi muuten käydä pitkäksi.
- Sanos muuta. Ei mutta, kyllä minun on nyt mentävä käymään kylpy-
huoneen puolella. Ei siinä kauaa tuhraannu. Ole kuin kotonasi.
- Kiitos, ei mitään kiirettä.
Untamo kävi istumaan mohairkarvaiselle sohvalle. Eräs vastakkaisen
seinän tauluista kiinnitti hänen huomionsa. Muissa oli maisema tai ihmi-
siä, joissakin molemmat, tässä vain - tyhjyys. Untamo nousi ja meni tutki-
maan sitä lähempää. Hän otti taulun käteensä ja huomasi sen olevan
kaksipuolinen. Toinen maalaus esitti tynnyritemppua, mutta keskimmäi-
sessä tynnyrissä ei seisonutkaan Keppilä, vaan...
Untamo riensi eteiseen - köysi oli poissa! Hän nosti katseensa ylös.
Johtuiko valaistuksesta vai mistä, mutta aukossa virnistävä Keppilä
näytti lähes paholaiselta. Vain sarvet puuttuivat.
- No, poikaseni, miltäs nyt tuntuu?
Elämä, tosin taikuuden ja vain sen alkupuolen osalta, vilahti filminä
Untamon silmien editse. Se alkoi naruista ja korteista päättyen tynnyri-
temppuun. Hän tiesi, että Keppilä olisi pitänyt vapauttaa heti esityksen
jälkeen. Miksi niin ei ollut tapahtunut, sitä Untamo ei ymmärtänyt itse-
kään.
- Olen pahoillani, Zepa. Voinko mitenkään hyvittää... ?
- Voit. Ole kuin kotonasi.
Untamon viimeinen näkymä ulkomaailmasta oli Keppilän nauravat kas-
vot. Niin voi nauraa vain ihminen, joka on juuri tehnyt - tynnyritempun!
Kevätmestari11.10.2023 klo 12:06 Kommentoi (0)
Suomeen oli tullut ikuinen talvi. Tämän vuoksi perus-
tettiin säänsäätelylaitos Vuodenajat. Sen kehittämän
Atomix-muuntokoneen avulla saatiin kadonneet vuo-
denajat luotua kukin vuorollaan. Kone lähetti taivaal-
le atomeiksi hajottamansa ihmisen suorittamaan var-
sinaisen työn. Kilpailu oli kovaa. Ylivoimaisesti arvos-
tetuin oli kevät, sillä se mursi talven vallan ja oli vaati-
vin hoitaa. Tekijää kutsuttiin nimellä Kevätmestari.
Huuko istui keinutuolissa katsellen mietteliäänä ulos ikkunasta.
Lumisade vuorasi hiljalleen pihan runsaslukuista puustoa. Koivu, mänty
tai tammi, hiutaleet leijailivat tasapuolisesti kaikkien oksille.
Rähmäiset viirusilmät, puhumattakaan niiden alla roikkuvista
teepusseista, eivät luoneet mielikuvaa talven syrjäyttävästä, uutta
elämää uhkuvasta valontuojasta. Sen Huuko tiesi itsekin.
Vuodenaikojen toisen kerroksen sviitti oli toiminut vuosia hänen
kotinaan. Huuko oli paikan tunnetuin vuokkaaja. Yhdeksän kertaa hän oli
hoitanut Kevätmestarin virkaa, tulisiko kymmenes? Se kruunaisi hänen
uskomattoman uransa. Loppukilpailuun Huukon haastajaksi oli raivannut
tiensä Arvi, röyhkeyden riivaama nuorimies, joka olisi mieluummin
naulannut kielensä tuulimyllyn siipeen kuin hävinnyt rappioituneelle
vanhalle mestarille.
Herätessään aamulla oli Huukolle päivänselvää, ettei hän tulisi
voittamaan. Se vaan yksinkertaisesti oli jäätävä tosiasia, jota ei käynyt
kiertäminen. Kaikki nämä vuodet hänet oli tunnettu avoimuudestaan ja
reiluudestaan, mutta mitä lähemmäksi ratkaisu tuli, sitä sisäänpäin
kääntyneemmäksi hän oli muuttunut. Esim. kuukauteen ei Huuko ollut
käynyt syömässä alakerran ruokalassa muiden kanssa, vaan ateriat oli
tuotu huoneeseen eikä häntä saanut katsoa silmiin. Hämärässä
Janssonin kiusausta jauhaessaan hän oli kehittänyt suunnitelman.
Varhain aamulla Huuko hiippaili ruokalan keittiöön laksatiiviruisku
laukussaan. Arvi oli toinen talon asukkaista, jolle ruoka tuotiin
huoneeseen, sillä tämä ei sietänyt alempiarvoisten seuraa. Tätä
tilaisuutta oli Huuko päättänyt käyttää hyväkseen.
Pöydällä folioon käärityt aamiaiset odottivat kaikessa sovussa
kuljetustaan. Toinen kaipasi lisämaustetta ja niin ruiskun neula työntyi
Arvin nimellä varustettuun annokseen. Tehtävä oli suoritettu ja hiljaa
hekotellen poistui Huuko paikalta.
Kolmannen kerroksen juhlasalin kello näytti kymmentä. Jokainen
asukas oli saapunut seuraamaan koitosta, sillä Kevätmestarin titteli oli
kaikkien unelmien täyttymys. Se edusti syntymää, uutta elämää, sitä
suurempaa kunniaa ei ihminen voinut saada.
Huuko istui eturivissä hymyillen kuin selälleen kiepsahtanut
sateenkaari. Laitoksen johtaja Pyry Pakkanen kuulutti kilpailijat lavalle,
mutta vain toinen heistä kapusi sinne. Yleisön kohistessa tuomaristo
neuvotteli ja päätti odottaa säälliset viisi minuuttia.
Ajan mentyä umpeen ilmoitti Pakkanen:
- Arvoisa yleisö. Arvilla näyttää olevan jotain tärkeämpää tekemistä,
joten täten julistan tämän vuoden Kevätmestarin. Hän on - jälleen
kerran - Huuko!
Hämmennys salissa oli haihtunut ja väki osoitti seisaaltaan suosiota
tuolle kaikkien aikojen mestarille. Hänen vertaistaan ei ollut koskaan ollut
eikä koskaan tulisi olemaankaan. Ja niin nöyrä! Kohotti kiitospuheessa
Arvin rinnalleen ja toivoi tästä seuraajaansa. Lopuksi Huuko lausui
kirjoittamansa runon Kevät.
Kylmyys talven jo unhoon jää
sillä tullut on aika vaihtaa sää
riemun suuren mä sieluun saan
lämmön kevään kun teille jaan
Raikuvat aplodit seurasivat tätä (ainakin Huukon suusta) teennäistä
runoa. Kaikki mikä tuli häneltä, tuntui uppoavan yleisöön kuin vauvan
hymy äidin sydämeen. Huuko asteli ruusupuskan kanssa takaisin
paikalleen ja tilaisuus päättyi yhteislauluun 'Siivillä leivon lennän'. Turha
lie edes mainita kenen sävellys ja sanoitus. Kaikki oli nyt niin Huukoa,
että hän olisi voinut syödä ruusut ja Pakkanen olisi kiikuttanut
maljakollisen vettä palanpainikkeeksi.
Seuraavana päivänä Huuko kävi pitkäkseen Atomix-muuntokoneen
alustalle. Mikäli hänellä ei vielä ollut kevättä rinnassa, niin kohta olisi ja
kunnolla. Ilmatieteen professori Matti Myrsky tarttui kuvun kahvaan.
Tämä tilanne oli heille molemmille perin tuttu, silti aina piili mahdollisuus,
että jokin menisi vikaan. Testausvaiheessa aikanaan oli luonnollisesti
tehty virheitä ja menetetty ihmishenkiä, mutta tieteessä jokainen yritys on
riski. Atomix oli yli kolmekymmentä vuotta toiminut kuin pesukoneen
hihna, eikä ollut mitään syytä epäillä sitä nytkään. Myrsky naurahti.
- Löytyykö viimeisiä sanoja?
- No, vaikka: Kyllä Huuko hoitaa!
- Luotan sinuun. Palataan parin päivän sisällä asiaan.
- Tehdään niin. Silloin tässä makaa entistä ehompi mies!
Myrsky laittoi kuvun kiinni ja painoi käynnistysnappulaa. Kone surisi ja
Huuko tunsi kuinka kehoa alkoi kihelmöidä. Hetken päästä tunto katosi
ja kohottaessaan kättä, oli se poissa. Oikeastaan se ei ollut hävinnyt
minnekään, muuttanut vain olomuotoaan. Sama tapahtui nyt lopullekin
kehoa. Vihreän valon vilkkuessa luukku päädyssä aukesi ja alipaine imaisi
atomit hormiin sinkauttaen ne valtavalla voimalla taivaalle. Kohta olisi
kevät!
Vai olisiko sittenkään, sillä vappu tuli ja meni. Kaduilla lojui autojen
liiskaamia vappuhuiskia asvalttiin kiinni jäätyneinä. Peltojen reunoilla
maanviljelijät toppatakeissaan heristelivät nyrkkiä Huukolle ja linnut
kiurusta ties mihin lensivät nokat huurteessa takaisin Afrikkaan.
Keskiyöllä, erään viheliään räntäisen päivän jälkeen Huukon jatkettua
epätoivoista kamppailuaan talvea vastaan, hänet imaistiin Atomixiin.
Laitoksen johtokunnnan kärsivällisyys vanhan mestarin suhteen oli tullut
päätökseensä. Koko Vuodenaikojen väki oli ihmeissään Huukon
herpaantuneista otteista. Paitsi kaksi.
Huukon taivaalle lähtöpäivän aamuna oli Arvi, Myrskyn tyttärenpoika,
tullut laboratorioon kertomaan epäilyksistään.
- Kuules ukki.
- Mitä nyt? Minulla olisi tässä hommia Atomixin kanssa.
- Siitä tulinkin puhumaan. Katsos, se Huuko, hyypiö oli takuulla
ujuttanut mun puuroon jotain vessaanjuoksutuslitkua, ei voi olla
muuta selitystä.
- Ja nyt haluat, että sumplitaan vähän konetta?
- Sanotaanko niin, että tarkistetaan säätöjä. Miltäs kuulostaa?
- Totta puhuen, siinä Huukossa on kyllä jotain outoa, se ei ole niin kuin
me muut. Kymmenes taivasreissu, mitä se haluaa todistaa yhä
uudelleen ja uudelleen? Olevansa hyvä ihminen? Onko Huuko -
paholainen?
- Ukki hyvä, ei kai paholainen sentään. Sanotaan nyt vaikka - piru.
- Olet oikeassa, Arvi, piru se on.
- Enkelit on luotu lentämään, eli minut. Mitä aiot tehdä?
- Jaa-a. Täytyy näköjään vähän sumplia.
Atomix oli muuttanut Huukon takaisin ihmisen muotoon. Myrsky nosti
kuvun hänen yltään.
- Huuko, sinut oli pakko palauttaa. Mikä meni vikaan?
- Kaikki, ihan kaikki. En hallinnut atomeja, en korkeapainevirtauksia,
en sähkömagneettisia purkauksia, en mitään. Paketti ei vaan
yksinkertaisesti pysynyt koossa!
- Paketista puheenollen, käskivät sanoa, että sinun on aika pakata.
- Tosta vaan? Yksi huti, ja yhdeksän osumaa heitetään tunkiolle?!
- Niin se etenee. Ei tullut kevättä sinulle - eikä meille muillekaan.
- Lienee turha odottaa kultakelloa hopeavitjoilla?
- Yhtä hyvin voisit pyytää leijonaa rapsuttamaan selkääsi.
- Ei kai sitten muuta kuin pakkaamaan. Nähdään!
- Suoraan sanoen: tuskin.
Aamulla Huukon astuessa matkalaukku kädessä Vuodenaikojen
ovesta, kuului tuttu ääni Arvin singahtaessa atomeina savupiipusta
taivaalle. Huuko jäi katselemaan kuinka pilviverho rakoili. Hän tunsi
lämpimän henkäyksen poskellaan. Ilmassa oli kevättä.
Uppoamaton4.9.2023 klo 16:08 Kommentoi (0)
Hyvät lukijat. Olette varmaan nähneet Helsingin Tähtitorninmäellä
sijaitsevan Robert Stigellin veistoksen Haaksirikkoiset? Tai ainakin kuvan
siitä? Sitä katsellessa ei voi välttyä ajatukselta: miten nämä onnettomat
olivat järjestäneet itsensä tähän tilanteeseen? Minua tämä kysymys jäi
vaivaamaan siinä määrin, että päätin ottaa asiasta selvää.
Lähdin käymään Helsingin haaksirikkoisten turvakodissa, johon heidät
oli tapauksen jälkeen majoitettu. Enää perheen poika Arvo asui siellä.
Hän oli jo vanha mies, mutta muisti pelasi yhä ylimmällä sarjatasolla.
Arvolle oli piirtynyt selkeä kuva tuon traagisen päivän tapahtumista.
Tämä dokumentti perustuu hänen kertomukseensa, sillä vanhemmat,
Amalia ja Valdemar, olivat purjehtineet jo väljemmille vesille. Tytär Liisa
puolestaan oli tapahtumahetkellä liian nuori muistaakseen pisaran vertaa
koko jutusta. Näin Arvo muisteli tapauksen edenneen:
Isä oli kolme vuotta nikkaroinut sukellusvenettä Suomenlahdella
sijaitsevassa mökkisaaressamme. Kerran kun hän tuvassa pohdiskeli
mikä nimeksi, niin meikäpoika ehdotti Uppoamatonta. Naurahtaen isä
hyväksyi sen.
Eräänä kauniina heinäkuun aamuna kaikki oli valmista neitsytmatkalle.
Äiti teki meille evääksi muurinpohjalettuja, joita hän leikkisästi kutsui
merenpohjaletuiksi. Isä otti hyllyltä vasta ostamansa kipparilakin, laittoi
sen päähän ja varmaan kuvitteli olevansa kapteeni Nemo, ei ehkä ihan,
mutta melkein.
Kävelimme polkua kohti rantaa, kun epäilyksen väreilevä varjo lankesi
Lissua kantavan äidin kasvoille.
- Kuule Valdemar. Onkohan sittenkään kovin viisasta viedä lapset
merelle? Jokin voi mennä vikaan.
- Äsh, eikä mene. Tämä tekee vain hyvää heille.
- Nii-in, mutta oletko nyt ihan varma tästä sukellusveneestä?
- Ama hei. Ennemmin Eiffelin torni kaatuu kuin tämä uppoaa.
- Jaa. Lissu on kyllä aika pieni, ei hän ymmärrä koko jutusta kuitenkaan
mitään.
- Rannalleko hänet pitäisi jättää? Katsomaan, kun muu perhe vajoaa
mereen? Ajattele vähän mitkä traumat se pukkaa.
- Sinä olet niin viisas, Valdemar! Olinpa minä tyhmä.
Uppoamaton kyyhötti veteen viettävällä alustalla. Isä otti
pilsneripullon eväskorin punavalkoruudullisen liinan alta.
- Joskus on tehtävä uhrauksia hyvän asian puolesta.
Laineiden laimea liplatus säesti ristiäisten lyhyttä liturgiaa.
- Olkoon nimesi Uppoamaton!
Sihahdus, ja pilsneriä suihkusi sukellusveneen kylkeen. Isä otti
kulauksen ja leveästi hymyillen veti kammesta, jolloin Uppoamaton valui
arvokkaasti vihertävään veteen laiturin viereen. Menimme kannelle ja
kapusimme tornin päälle. Isä kiersi rattaasta luukun auki. Kohta olimme
sisällä ja liuimme hitaasti pitkin pintaa ulapalle. Isä hihkaisi:
- Pitäkää kiinni, nyt sukelletaan!
Hän veteli vivuista, mutta mitään ei tapahtunut. Isä vilkaisi meihin,
kukaan ei puhunut. Hän veteli uudelleen, sama tulos. Isä meni kokkaan ja
perään erilaisia vempaimia tarkastamaan ja säätämään. Tuli takaisin,
henkäisi syvään ja veteli taas vivuista. Ei mitään. Katselin kuinka
kimalteleva pisara valui hiukan harmaantuneelta ohimolta poskelle. Äiti
yritti pyyhkäistä sen pois. Isä väisti ja huusi:
- Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä!
Äiti, minä ja varmaan Lissukin tiesi, että nyt ei kannattanut sanoa
sanaakaan. Toisin kuin sukellusvene, isä kävi kierroksilla.
- Kuka on mennyt koskemaan näihin vipuihin?! Kuka?!
Pitkä uurastus Uppoamattoman parissa oli vienyt hänet henkisen ja
ruumiillisen kestokyvyn rajan yli. Kaikki eivät sieltä palaa, ja ne jotka
palaavat, eivät ole enää entisensä. Sydän pumppaa, raajat liikkuvat,
mutta aivot - tuo tutkintalinjojen yhteenvetäjä - on yhtä hyödyllinen
kuin kuplaton vatupassi.
Turhautuneisuudesta kiiluvat silmät suuntautuivat minuun.
- Arvo, poikani Arvo! Jos olet näpelöinyt täällä jotain, niin nyt on mitä
mainioin hetki kakistaa se ulos. Kerro totuus ja lupaan, etten suutu.
No, anna kuulua!
- En ole edes käynyt täällä, koska olet kieltänyt.
- Ja tuoko minun pitäisi uskoa?!
Käsi kohosi litsariin, äidin katse kuitenkin pysäytti kasvatuksellisesti
arveluttavan toimenpiteen. Päätimme perhesovun nimessä siirtyä
kannelle rauhoittumaan.
Seurasimme lokkien kaartelua ja kirkumista veneen yläpuolella, kun
yksi niistä lähetti terveiset isän kipparilakin lippaan. Hän otti lakin päästä,
katsoi jätöstä ja viskasi lakin kohti lokkia, joka nappasi sen nokkaansa.
Lissu kikatti ja osoitti sormella taivaalle.
- Lintu vei isin lakin!
Isä ei ollut siitä niinkään riemuissaan.
- Se oli hyvä lakki, hikinauha ja kaikki!
- Niitä saa aina uusia, lohdutti äiti.- Kun tässä nyt kerran kellutaan, niin
tuli vaan mieleen, että Arvo oli varsin kaukonäköinen ehdottaessaan
nimeksi Uppoamaton. Fiksu poika - vai mitä?
Tämä ja saatteeksi helähtänyt viaton nauru olivat liikaa isälle.
- Vai uppoamaton?! Sehän nähdään!
Isä syöksyi sisälle. Kohta kuului kirveen iskuja rivakkaan tahtiin.
Osansa saivat niin lattia kuin seinätkin, sitten oli kannen vuoro. Me muut
olimme lievästi ilmaisten huolissamme asioiden saamasta käänteestä.
Terävä kirves ja tylsä pää on huono yhdistelmä.
Kelluimme jäännösten varassa, kun purjevene seilasi näköpiiriin.
Ylpeänä miehenä ei isä mielellään turvautunut muiden apuun, joten
uskaltauduin ehdottamaan:
- Isi hei!
- Mitä nyt?!
- Jos sä heiluttaisit paitaa, niin ne varmaan huomaisi meidät.
- Ei tässä mitään paitaa ruveta heiluttelemaan!
Äiti luovi kanssani samoja väyliä.
- Heiluta nyt sitä riivatun riepua!
Ähkäisten isä nousi seisomaan, riisui paidan ja heilutti sitä päänsä
yläpuolella. Purjevene muutti välittömästi kurssia ja lipui viereemme.
- Onko täällä jokin ongelma?
- No, nyt kun kysytte, sukellusveneeseen tuli pikku häiriö, totesi isä.
- Ne on vaarallisia kapistuksia ne. Kirveellä sellaiset pitäisi upottaa!
- Totta. Eihän kalatkaan tule meidän teillemme autoilla ajelemaan.
- Näin on. Olette muuten tosi fiksu ja rauhallinen kaiffari. Olkaa hyvä ja
nouskaa kaikki paattiin.
- Kiitosta vaan. Ama ja lapset, kuulitte mitä mies sanoi, kaikki paattiin.
Tieto tapauksesta kantautui Robert Stigellin korviin ja hän ikuisti
meidät pronssiin. Isän paidattomuuden ymmärrän, mutta kyllä meillä
muilla oli vaatteet päällä. No, jalusta ainakin kuvaa Uppoamattoman
tornia.
Tähän päättyivät Arvon muistelut tuosta traagisesta päivästä
Suomenlahdella. Olin onnistunut saamaan kaipaamani tiedot ja kiitin
häntä avusta. Ollessani lähdössä ovella, teki Arvo vielä pienen lisäyksen
tarinaan.
- Tuota... kyllähän minä niitä vipuja olin näpelöinyt. Näkemiin.
- Näkemiin.
Katja, tytär ahdingon2.8.2023 klo 11:12 Kommentoi (0)
Katsokaa, hyvät lukijat, tuolla koivukujan päässä siintelee upea
kartano! Menkäämme kurkistamaan ikkunasta miten siellä eletään. Ei ole
vaikea arvata, että tuon tason paikassa asiat hoidetaan aina tyylillä.
Polkee jalkaa kreivitär von Zoru
on pöydältä kadonnut kallis koru
ei kreivi häntä syytä ei liioin toru
syntyisi vain kauhea riita ja poru
Luulisi tällaisella kreivittärellä olevan piironki täynnä koruja. Ruveta
nyt polkemaan parkettia yhden vaivaisen takia, aikuinen aatelinen.
Kiivaasti kelloaan von Zoru kilkuttaa
hovimestari Huntti ovesta nilkuttaa
palvelusväen mennä saa hakemaan
sanaa tiukkaa salonkiin kuulemaan
Kaiken maailman nilkuttajia sitä pidetään töissä. Ei sitten mikään ihme,
että tavaraa haihtuu, kun köpöttely kepin kanssa kuuluu Rääkkylään asti.
Ettei vaan olisi hovimestari itse syyllinen, useinhan ne onkin...
Kuin kiviä tarjoten suohon vajoaville
kultakin vuorollaan kreivitär tivaa:
Tunnustatko minulle vai tuomarille?!
ei ikeessä epäilyn ole yhtään kivaa
Kieltämättä tiukka tyyli tällä von Zorulla - vain kaksi vaihtoehtoa.
Kolmas voisi olla toisen palvelijan käräyttäminen, jota kukaan ei
kuitenkaan tee.
Katja keittäjätär viattomalta näyttää
merkit syyllisyyden siten hyvin täyttää
niinpä huutaa von Zoru: Antaa heittää!
saa sopat kartanon nyt toiset keittää
Kreivitär laittoi peliin pettämättömän ihmistuntemuksensa. Vaikutti
samalta kuin ostaisi asunnon kynnysmaton perusteella.
Neito uloshuudettu laukkua pakkaa
takana ikkunan tikka mäntyä hakkaa
asukkaille kylän tahtoo näin tiedottaa
väsääjää varkauden maantie odottaa
Matkalaukuissahan on sellaisia käteviä sivutaskuja, joihin voi laittaa
kaikkea pientä kivaa, esim koruja (!).
Kasvoillaan juovat kyynelten
kerran viimeisen oven sulkee
rahisee muistot alla askelten
kujaa koivujen kun hiljaa kulkee
Sama tahti oli varmaan töissäkin. Sormet sen sijaan olivat sitäkin
vikkelämmät...
Portilla Katja vielä vilkaisee
paikkaa rakasta joka taakse jää
syvällä sydämessä niin vihlaisee
sillä vääryyteen päättyi käynti tää
Tuo on niin kovin tuttua! Sielultaan patamustinkin ihminen tuntee
olevansa kuin vastapesty kristallivaasi. "Enhän minä, hyvänen aika..."
Kauan kuljettuaan pientareelle istahtaa
taivaalle öiselle väsyneenä katsahtaa
kuin koruja ovat tähdet avaruuden
sieltähän kreivitär saada voisi uuden!
Tyttörukka! Helpompi olisi myöntää syyllisyys ja palauttaa alkuperäinen.
Kohti taivasta Katja käden ojentaa
tarttuu tähdistä kaikkein kirkkaimpaan
se kevyesti nykäisten helposti irtoaa
kierto mainen niin pääsee alkamaan
Ei turhan vaatimaton tämä Katja-neitokainen! Pitikö ottaa juuri se
kirkkain? No, ei takerruta sivuseikkoihin, teko sinänsä oli hämmästyttävä.
Saa nähdä pitääkö hän tämänkin "korun" itsellään.
Katja, tähti maanteiden ampaisee
takaisin kartanoon tien kuu valaisee
ilmestyisikö hymy kasvoille ulosheittäjän
vai ainoastaan rakot jaloille ex-keittäjän?
Lähti sittenkin paluumatkalle! Tosin se voi olla vain yksi temppu tämän
häikäilemättömän neidon valikoimasta. Veikkaan muuten rakkoja...
Lämmetessä portin säteistä auringon
saapuu luokse Katja, tytär ahdingon
ja kuten kyyhkysparvi taivaalle hajoaa
niin myös huolet neidon pian katoaa
Portti kyllä lämpeni, mutta kreivitär - tuskin. Ymmärsinkö oikein, että
tämä Katja-hempukka hätisti portin päällä lämmitelleet kyyhkyset
taivaan kylmiin tuuliin? Uskomatonta brutalismia!
Sillä takaa ikkunan löytynyt oli koru
kolosta männyn äkännyt von Zoru
tiedottaja Timo Tikka tunnusti teon
uutinen oikea se tällä kertaa on
Kyllähän minä sen tiesin, että Katja on syytön! Vai mitä, hyvät lukijat?
Tikan syyllisyys sen sijaan, pakko myöntää, tuli vähän puun takaa.
Tuodaan Timoa pitkin koivukujaa
siipiraudoissa hyppii pitkäkyntinen
ei välissä poliisien mene lujaa
on häkkilinnuksi matkalla syntinen
Tuossa pikkulintu visersi, että Timo oli jo koulussa nokkava ja
kovapäinen kaveri. Sukukokouksissa sen äidillä oli tapana sanoa: "Kyllä
se tuo meidän pikku Timo vielä jonain päivänä häkkiin joutuu".
Katja syyttömäksi täten todettu
juurelle portaiden nyt kulkee
von Zoru erehtyväiseksi havaittu
alas tulee syliin hänet sulkee
Syytön tai ei, mutta millä oikeudella tämä ulosheitetty noin vaan
tepasteli kartanon maille? Missä ovat dobermannit silloin, kun niitä
eniten tarvitaan?
Näin keitto sovinnon valmistuu
ravinnon parhaan se antaa
luottamus toisiin kun vahvistuu
se tiellä elon meitä kantaa
Oliko tämä nyt muka tässä?
- Runo on päättynyt. Olkaa hyvä ja poistukaa kartanon mailta.
- Että mitä?! Minulla on oikeus ja velvollisuus lukijoita kohtaan saada
tietää, antoiko Katja sen tähden kreivittärelle vai ei! Ja jos antoi, niin
kuinka von Zoru suhtautui siihen!
- Kartanon asiat eivät kuulu teille. Poistukaa välittömästi tai olen
pakotettu siirtymään D.I.-tasolle.
- Mille ihmeen D.I.-tasolle?
- Dobermannit irti.
- Tämähän... tämähän on... no, auttakaa nyt vähän.
- Uskomatonta brutalismia?
- Juuri sitä - uskomatonta brutalismia!
Aavistus3.7.2023 klo 08:00 Kommentoi (0)
- Riitta, nyt valot pois ja nukkumaan!
- Vielä vähän aikaa, äiti! Mä teen vaan tän palapelin loppuun.
- Huomenna on koulupäivä, siinä sinulle on palapeliä kerrakseen.
- Mutta...
- Ei mitään muttia. Isä ja äiti käy myös kohta nukkumaan.
- Mutta äiti.... mä pelkään, että mulle tapahtuu jotain tosi outoo, jos mä
käyn nukkuu.
- Höpö höpö. Mistä sinä olet tuollaisia saanut päähäsi?
- No, kun mun piti lukea luokan edessä yks runo. En olisi halunnut,
mutta mä sainkin siitä ihan kunnon sävärit.
- Vai oikein sävärit! Mistä siinä runossa oli kyse?
- Mä voin lukea sulle, se on tässä kirjassa.
- No, lue sitten. Mikä sen runon nimi on?
- Aavistus. Hetkinen... joo tässä.
Liidän korvasta sisään
ja kiidän toisesta ulos
jos huomaa et mitään
on tyhjä silloin tulos
Vaan joskus onnistuu ja...
Saan sinut nauramaan
saan sinut itkemään
vaihtoehtoja vertaamaan
päätöksiä uusia tekemään
Siksi ehdotankin, että...
Nyt korvaasi muutan asumaan
ja takaan: et tule katumaan
alasimella istun ja vaikkua syön
asioitasi pohdin läpi koko yön
Vaan jollet usko minua
vaivaa enää en sinua
tietäsi kuljet muutenkin
kompastellen mutta kuitenkin
Ja minä puolestani...
Lennän kauas pohjoiseen
jäädyn maahan routaiseen
aivan kuin sittenkään
en syntynyt olisi ensinkään
- Äiti, mitä pidit?
- Se oli vain runo, ei pidä uskoa kaikkea. Kuka sen on kirjoittanut?
- Joku Urpo J. "Pluto" Hämäläinen.
- Niinpä tietysti, äiti tietää hänet. Roskakirjailija. Koko tuotanto pitäisi
kompostoida mitä pikimmiten. Vai että vielä viattomat lapsetkin
pakotetaan... äiti ottaa heti aamulla yhteyden rehtoriin. Mikäs hänen
nimensä nyt olikaan?
- K.O.M. Posti.
- Niinpä olikin. Mutta nyt sinä, pikku tyttöseni, purjehdit unten ulapoille.
Mitään outoa ei tule tapahtumaan, usko äitiä. Ja kyllä me alhaalla isän
kanssa kuullaan, jos joku kapuaa portaat tänne vintille. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä.
Huoneessaan Riitta pimeässä
unessa kun piti olla sikeässä
silmät auki vuoteessa makasi
pelko hänelle tajunnan takasi
Ennustanut ei profeetta yksikään
arvanneet ei astronomit likikään
mitä kohta tapahtumaan tulisi
sudet korvessa kohti kuuta ulisi
Sillä hurjaksi yltyi aurinkotuuli
kuuta potkaisi kuin hullu muuli
petti liitos sirppi irti narahti
läpi katon sänkyyn Riitan karahti
Kuinka Riitalle sitten kävikään
ehjänä säilynyt kun ei sänkykään
vierellä sirpin hän aamulla seisoi
lehdistölle tapauksesta näin kertoi:
- Päätin uskoa äitiä, mutta en saanut millään unta, koska mua pelotti.
Yrittäessäni laskea lampaita tuli susi ja ajoi ne pakosalle. Sitten mä
muistin sen runon Aavistus ja tuntui, että mun oli ihan pakko lukea se
taas uudelleen (totta, huippurunoudesta ei saa koskaan kyllikseen!).
Niinpä nousin hakeakseni pöydältä sen hopeakantisen kirjan
(viisisataasivuinen Rakastetuimmat runoni, Urpo J. "Pluto" Hämäläinen,
osa 2), kun samassa katon läpi putosi kuunsirppi. Siis vähän outoo!
Yleensähän se on taivaalla ja nyt se oli mun sängyssä (totta, sirppiä ei
ole sen koommin havaittu kuussa). Mulla kävi siis Kiinan muurin
kokoinen tuuri!
Eipä lainkaan Riitta arvannut
kun koulussa runon oli lukenut
mä korvaan lensin takaa uun
ja vinkin lähetin vaarasta kuun
Oliko tällä tositarinalla jokin opetus?
No, vaikka tämä:
Kun korvaasi taas joskus kutittaa
voit tietenkin rapsuttaa jos huvittaa
vaan tee kuitenkin itsellesi palvelus:
jätä vaikku - saapuu luoksesi aavistus
Järjen tuulet17.6.2023 klo 17:41 Kommentoi (0)
Kirjekuori
se putosi luukusta
asettuen matolle
kuin pitkän työpäivän jälkeen
Keittiön liinaton pöytä
tuolin narahdus
välissä kynnys
toinen tossu jäi kyökin puolelle
En maannut eteisen lattialla ensimmäistä kertaa. Olisi pitänyt vääntää
sorkkaraudalla irti koko kynnys. Kokonaisvaltaisesti kuitenkin asiaa
tarkastellen, mikäs siinä oli maatessa oman kodin oman eteisen lattialla.
Kohotin katseeni: Into Kyylänen, lupatarkastaja. Kyllä, se olin minä.
Kaksi postimerkkiä: vasemmassa ylänurkassa viulua soittava intiaani,
oikeassa puolestaan kolme vihtovaa miestä saunan lauteilla.
Nousin ylös ja menin keittiönpöydän ääreen. Aukaistuani kuoren oli
pakko myöntää: yllätyin. Nimittäin, sisältä ilmestyi toinen, suurempi kuori!
Sekin oli tietysti avattava ja sieltä tuli vieläkin suurempi kuori!
Järjenvastaisuus ei ollut ennenkään ollut meikäläiselle ylittämätön
kynnys, joten jatkoin. Arvasitte oikein: jälleen suurempi kuori! Se täytyi
laittaa lattialle.
Seuraava ei enää mahtunut keittiöön ja vein sen olohuoneeseen. Siellä
tullut oli jo sitä kokoluokkaa, että käärin kuoren rullalle ja työnsin sen
kuudennen kerroksen ikkunasta pihalle.
Menin alas tutkimaan lentopostia. Siitä tullut kuori oli viisainta viedä
kadulle. Syytä oli ehkä minussakin, mutta täytyy kyllä ihmetellä, kuinka
välinpitämättömästi autoilijat, pyöräilijät ja jalankulkijat suhtautuivat
toisen ihmisen omaisuuteen. Siitä vaan ajeltiin ja talssittiin ylitse kuin
yksityistiellä. Vasemmalta, oikealta, ristiin rastiin. Hällä väliä!
Sattumalta paikalle "talssi" vanha ystäväni, Japanin urheiluliiton
varapuheenjohtaja, Noronaru Otsahiki.
- Tärve tärve, mita miäs?!
- No mitäs. Tässä aikani kuluksi availen postia.
- Ei täinnyt mähtyä kyöri lyykystä?
- Ei mahtunut ei. Siksi se tuotiinkin pienemmässä kuoressa.
- Myttä miten se öllä mähdöllistä?
- Sänös - sanos muuta. Outo juttu.
- Öytö, tödellä öytö.
- Jos rullaan tämän, niin olisiko sinulla hieman aikaa jeesata?
- Töttähän töki! Äytä miästa maessa, alaka täsäsellä.
Kannoimme kääröä pitkin Töölönkatua, käännyimme
Runeberginkadulle ja siitä Paavo Nurmen tietä Olympiastadionille.
Levityksen jälkeen kiskoimme uuden kuoren esiin ja se peitti puolet
kentästä. Seuraava oli jo koko kentän kokoinen. Siinä se sitten olikin,
kuori oli tyhjä. Noronaru pyyhki hikeä otsalta ja vilkaisi Seikonsa pikku
baseballmailoja.
- Jää-ä. Pitaa jöytyä jynään, öllä kököys Lähdessä.
- Annas kun arvaan: Onko mäkikotka uhanalainen laji Suomessa?
- Käksikummenta pistetta! Ei myttä, nut mina sänö: sayonara!
- Saranat sinullekin, Noro. Kiitos avusta!
Kumarsimme ja niin nousevan auringon mies suuntasi kohti
auringonlaskua. Kävin uupuneena makaamaan juoksuradalle.
Havahduin hämärtyneessä illassa viulunsoittoon. Tuliko se kuoresta?
Mahdotonta, senhän piti olla tyhjä! Raotin sitä silti ja kyllä vaan, sieltähän
se! Raotin lisää ja pujahdin sisään. Enpä olisi arvannut siirtyväni samalla
metsään. Lähdin kävelemään mäntyjen reunustamaa kannastietä. Hetken
kuluttua näin kukkulan, jonka laelta tuo kaunis soitto soljui kuin
näkymätön virta. Oli pakko löytää sen alkulähde.
En ollut ainoa viulumusiikin paikalle haalima. Toistakymmentä ihmistä
oli kerääntynyt paikalle kuuntelemaan sulkapäähineisen intiaanin esitystä.
Tunsin kappaleen, se oli Kesä, Antonio Vivaldin sarjasta Neljä
vuodenaikaa. Olin lapsena käynyt pari vuotta Helsingin Krematoriota
kuluttamassa vanhempien lapsilisiä ja opettaja Rokalan hermoja.
Viulun vaiettua ja yleisön poistuessa, en voinut jo viran puolesta
kyylämäiselle luonteelleni mitään, vaan kysyin soittajalta:
- Ja luvat on tietysti kunnossa, vai kuinka?
- Kautta tuhannen katkenneen nuolenkärjen, maitopoika, mitkä luvat?
- No, luvat luvat! Soittaminen julkisella paikalla. Sitä niin luullaan, että
kirjesalaisuus suojaa mitä vaan, mutta ehei. Tästä ei nyt ihan pienellä
selvitäkään! Rosis rusahtaa ja sitten hoviin, jos tarve vaatii. Mikä
teidän nimenne on? Antakaas, kun arvaan: Vinkuva Viulu?
- Kautta tuhannen tärisevän toteemin, kalkkilatva, sehän se!
- Kas, se nuoli osui. Ja nyt, herra Viulu, se on takavarikoinnin paikka.
Ojentakaas ne rikosvälineet minulle!. No no, kiltisti nyt vaan!
- Kautta tuhannen palavan biisonin, liitulärvi, kuka on teidän
esimiehenne?!
- Ylermi Ylikyylä. Entä sitten?
- Ei kai mitään. Siinä on, niuhokeppi, opetelkaa vaikka Hyeenan jenkka!
- Alkoivathan ne järjen tuulet viimein puhaltaa preeriallakin!
- Kiitos. Asiasta toiseen. Huvittaisiko teitä lähteä saunomaan näin
lauantain kunniaksi? Siellä toiset varmaan jo vihtoo vimmatusti!
- No, mikä ettei, kun kerran ihan luvan kanssa!
Laskeuduimme kukkulalta ja kuljimme pitkin polkua lammelle, jonka
rannalla seisoi punahirsinen sauna. Menimme sisään ja tapasimme kolme
vihtovaa, kuuluisaa miestä, joista kaksi esittäytyi.
- Paavo, ratojen rivakka raataja.
- Jean, nuottiavaimen kyltymätön kääntäjä.
Kolmas tyytyi nyökkäämään. Nousimme lauteille ja kohta viisi vihtaa
heilui kuin hiukset mossauksen SM-kisoissa.
Itseruoskinnan jälkilöylyissä nautimme vilpolassa lasilliset
appelsiineista puristettua omenamehua ja katselimme lammessa
uiskentelevia ankkoja. Yksi näytti ihan Akulta.
Oli aika kiittää isäntiä ja lähdin Vinkuvan Viulun kanssa kohti
kirjekuoren suuaukkoa. Tuliko hän oppaaksi vai varmistamaan, että
todella lähden, sitä en saa koskaan tietää.
Saavuimme Stadionin radalle.
- Oli hauska tavata, Vinku. Unohda ne luvat. Itse unohdin soittovälineet
saunan pukuhuoneeseen. Muuten, miten sinusta on tullut noin
korkeatasoinen viulisti?
- Kävin kirjekurssin.
- Olisihan tuo pitänyt arvata!
- Ja soitan kukkulalla. Heh heh.
Hyvästelimme ja nousin katsomoportaat poistumisaukolle. Käännyin
katsoakseni vielä kerran kuorta, mutta nurmikolla lepäsi ainoastaan kuun
kelmeä koura. Hämmentyneenä haroin hiuksia omallani. Oliko kaikki ollut
sittenkin vain unta?
Kuljin elokuun yössä pitkin Helsingin hiljaisia katuja. Vastaantuleva
kärryjä työntävä lehdenjakaja oli niin kärryjä työntävän lehdenjakajan
näköinen, että hänen ainakin täytyi olla totta.
Kotona valvoin miettien tapahtumia kirjekuoren avaamisesta alkaen.
Olin tavannut Noronarun, Vinkuvan Viulun ja kolme kuuluisaa vihtamiestä.
Niin ja melkein Akun sekä juonut appelsiineista puristettua omenamehua.
Unta tai ei, olin saanut kokea jotain arkirutiineista poikkeavaa. Nyt tunsin
kuitenkin lähinnä kiitollisuutta siitä, että makasin saunapuhtaana (!)
turvallisesti omassa sängyssäni. Seikkailut olivat minun osaltani
seikkailtu. Näissä tunnelmissa sukelsin unen siniseen lampeen.
Herättyäni puoliltapäivin istuin keittiönpöydän ääressä, kun...
Kirjekuori
se putosi luukusta
asettuen matolle
kuin pitkän työpäivän jälkeen
Rusinakakkua, olkaa hyvä!20.5.2023 klo 00:22 Kommentoi (0)
- Kyllä on kaunis kakku, ihan tässä silmät kostuu. Ja ajatelkaas, rakkaat
lapset, se on teille - kokonaan teille! Kuka ottaa ensimmäisen siivun?
- En minä ainakaan!
- No, mutta Niilo! Miksi et?
- Siinä on rusinoita, minä en tykkää niistä.
- Höpsistä, rusinat on terveellisiä ja lisäksi hyviä! Maija, sinä nyt ainakin
otat, eikös vaan?
- Enkä ota, rusinat on ryppyisiä ja lisäksi pahoja!
- No, johan on kumma, ettei kakku kelpaa. Kyllä maailma on muuttunut.
Ei meidän lapsuudessamme vaan nirsoiltu, ei tullut kuuloonkaan. Vai
mitä Väinö?
- Tuo on niin totta, Marjatta. Nykylapset eivät osaa arvostaa, kun kaikki
tuodaan heille valmiina pöytään kuin kakku. Toista se oli ennen, oltiin
kiitollisia ihan pienestäkin.
- Isi hei - rusinastakin?
- Silloin kun isä oli sinun ikäisesi, ei meidän perheellä ollut varaa
sellaiseen ylellisyyteen. Mutta jos olisin saanut rusinan, olisin varmaan
laittanut sen tyynyn alle pahan päivän varalle.
Tapahtui tätä ennen:
Saapuivat zliponit kaukaa tuolta
ohittaen auringon vailla huolta
vaan kuumeni turbiini käämit suli
laskeutumiseen kiire silloin tuli
Kiertyi paikalle sopivasti Maa
tokaisi kapteeni Brux: a-haa!
jämät kaasun pohjaan survasi
kohti Suomea aluksen kurvasi
Ihan turha oli Helsinkiin mennä
ei zliponien huuli siellä lennä
löytyisikö maalta meno rento?
seudulle Savon päättyi lento
Humisi hongat kukkui käki
raivasi korpea vieras väki
kaukaa ihmiset heidät kiersivät
ääni ja muoto välejä hiersivät
Niinpä savolaisiksi he muuttuivat
johtajat Zliponissa siitä suuttuivat
eivät zliponit asioihin muiden puutu
planeetalle toiselle asumaan juutu
Ajat paremmat kuitenkin alkoivat
vääräleuat uudet tuulta halkoivat
eloon yhteiseen kyräily vaihtui
vieraus korvesta tyystin haihtui
Vuodet kuluivat, vaan johtajat Zliponissa eivät unohtaneet.
Luopioporukan perään lähetettiin rankaisuretkikunta Öx komissaari
Rötöxin johdolla. Karkureita ei auttanut jäljityssignaalin sulkeminen, sillä
Maassa heidät jäljitettiin biogeneettisen tutkan avulla.
Siinä elokuun kuutamossa kaurapellon laitaa kulkiessaan tunsivat Öxin
jäsenet jopa kunnioitusta maallistuneita maanmiehiään kohtaan. Nämä
olivat uutteralla työnteollaan luoneet kukoistavan maatilan viljavine
peltoineen ja karjoineen. Mitä he itse olisivat tehneet samassa
tilanteessa? Varmaan aivan samoin, sillä isänmaa Urumaton ilmapiiri oli
ajautunut lähes ketofyysiseen tilaan suurmoguli Brasörin tultua valtaan.
Sanassa liikkumisvapaus oli enemmän kirjaimia kuin askeleissa, jotka
saattoi ottaa ilman Koraxin (Valtion tarkkailuministeriön) seurantaa. Ei
siinä sinänsä vielä mitään, mutta asukkaita katosi perhepotreteista
nopeammin kuin niitä ehdittiin ottaa. Tehtävä oli kuitenkin hoidettava,
muuten se tiesi lentolippua Tawarinon loputtomille suolakaivoksille.
Yksikään sieltä palanneista ei enää puhunut elämän suolasta saati
pyytänyt ruokaillessa ojentamaan sirottimen.
Savolaiszliponit yllätettiin täysin. Kuinkas muutenkaan, ei korvessa
ollut tapana lukita ovia yöksi. Kartanossa asui kolme avioparia, joilla oli
yhteensä viisi lasta. Koko porukka oli tarkoitus rahdata Tawarinolle.
Seuraava Rötöxin ja kapteeni Bruxin välinen keskustelu käytiin kaprolin
kielellä, jolla Urumatossa pruukattiin hoitaa viralliset asiat.
- Öprönös prau pritox?
- Töröny zeron pruitui.
Suomeksi käännettynä se meni kutakuinkin:
- Teillä on puoli tuntia aikaa pakata kimpsunne ja kampsunne, ja sitten
lähdetään sellaista haipakkaa, jota ei tällä planeetalla ole kuunaan
nähtykään. Onko asia ymmärretty?
- On toki, ei se siitä kiinni ole. Putkahtipa tässä vaan mieleen, että
onkohan Maalla ja Zliponilla planeettojen välistä luovutussopimusta?
Olisin sangen yllättynyt, mikäli näin olisi. Että sillee.
Turha tässä on tämän enempää veivata yksityiskohtia, todetaanpa
vain, että aamuun asti kestäneiden neuvotteluiden tuloksena saatiin
ratkaisu aikaan. Sen seurauksena rankaisuretkikunta Öx komissaari
Rötöxin johdolla suuntasi aluksensa kohti Zliponia ilman maallistuneita
maanmiehiään.
Savon korpisanomien erikoistoimittaja Niiranen kävi päivällä Lipposten
kartanossa saatuaan vinkin jutun aiheesta. Kylänmies, emeritustyötön
Anselmi Vähärousku, oli aamulla ulkohuussissa asioidessaan havainnut
tunnistamattoman pellolta nousevan esineen. Ääntäkään päästämättä
se oli kiitänyt jyrkästi taivaalle ja kadonnut. Kartanon väen leukaperiin oli
iskenyt jäykkäkouristus, mutta isäntä Väinö (kapteeni Brux) sanoi, että
hän voi ottaa toisen asteen yhteyden sitten joskus.
Puolen vuoden kuluttua Brux toimitti lehdelle runomuotoisen kirjeen
Lipposten tilanteesta. Hän tiesi tapauksen herättävän joka tapauksessa
huomiota yhteisössä, joten oli parempi itse kertoa totuus ennen kuin
nimismies Haukkanen ilmestyisi ovelle sitä tivaamaan. (Runo kuten alun
vuoropuhelukin on käännetty kirjakielelle, toim. huom.)
Äärellä pöydän istuu koko suku
aivan normaalilta kaikki näyttää
vaan tähän meidät tuo eräs luku
joka murheella mielen nyt täyttää
Määrämme ollessa täysi tusina
laitetaan kakkuun tietty rusina
seassa muiden kohtalo säätää
lapsista kenet se pois häätää
Valona hän lähtee muisto jää
on kätköissä tähtien määränpää
varmaa lienee ainoastaan tää
emme häntä enää koskaan nää
Syvällisesti ottaen onhan näin
pyrki jo Buddhakin valoon päin
emmekö mekin niin tehdä vois
ja muuttua valoksi - lentää pois
- Kyllä on kaunis kakku, ihan tässä silmät kostuu. Ja ajatelkaas, rakkaat
lukijat, se on teille - kokonaan teille! Kuka ottaa ensimmäisen siivun?
Uhkupuhkua22.4.2023 klo 19:10 Kommentoi (0)
- Ettäkö mitä odotan? Maailmanloppua, sitä minä odotan. Ei niin, että
sitä toivoisin, vaan siksi, koska tiedän sen tulevan. Niin siinä tulee
käymään, saattepa nähdä. Te voitte nauraa nyt, mutta kun maa järisee,
tärisee ja katoaa jalkojenne alta, te kadutte ja parutte - jos ehditte.
Näin jupisi Ping Pong kaivautuessaan yhä syvemmälle ja syvemmälle
maan uumeniin. Lapiollinen hiekkaa, lapiollinen soraa, yksi kerrallaan
ne veivät häntä kohti päämäärää.
Puoli vuotta aikaisemmin eivät asiat olleet tällä mallilla. Silloin Ping
ajeli Huanpahoen katuja lakaisukoneella, jonka ohjaamoon hän nipin
napin mahtui, sillä illat ja pullat kuluivat sotapelien parissa tietokoneen
äärellä.
Eräänä koleana syysiltana puiden pudotellessa lehtiään Pingin
työllistämiseksi, oli tämä sattunut internetiä selaillessaan äkkäämään
"Taivaassa tavataan"-suomalaissivuston. Koulussa luetun pakkosuomen
ansiosta hän tajusi Häjy-komeetan uhkaavan maapallon ekosysteemiä.
Amatööriplanetööri Kauko Putkinen oli tehnyt havainnon huntukuulasta
siiloon rakentamastaan tähtitornista. Laskettuun aikaan oli vuosi. Toisin
sanoen: jos aikoi jatkaa elämää maan päällä, oli mentävä maan alle.
Aamulla Ping meni töihin, mutta lehtien vihmomisen sijaan hän
suuntasi lakaisukoneeen nokan kohti rautakauppaa. Sieltä mukaan tarttui
markkinoiden pitkävartisin, kaksimetrinen Tapio-lapio, sillä kuopan piti
olla tosi syvä.
"Vielä kolme lapiollista ja sitten saa riittää: yk-si... kak-si... kol-".
Viimeinen survaisu sujahtikin yllättäen pohjasta läpi ja Ping syöksyi
lippalakki edellä avautuneeseen onkaloon. Hiekkaa posket pullollaan
hän eteni halki pimeyden, kunnes lopuksi pullahti lammen viileään
syleilyyn. Lumpeenkukkia kaulasta roikkuen Ping kahlasi rantaan, jossa
häntä odotti tutun näköinen miekkonen.
- Päivää ja tervetuloa Sisä-Suomeen. Saanen esittäytyä: olen paikan
perustaja, planetööri Putkinen, voitte sanoa Kauko.
- Päivää, olen Ping, voitte sanoa Pong.
- Mistä kaukaa te tänne noin tupsahditte?
- Huanpahoelta, Huanpahoeltahan minä.
- Hyvänen aika sentään, Juupajoelta asti saapuu vieras luoksemme!
Valitettavasti minun on pakko myöntää, etten tunne ketään sieltäpäin.
- En minäkään, en minäkään.
Sisä-Suomi oli kaikin tavoin sangen viihtyisä paikka. Oli maaseutua
viljavine peltoineen ja vilkkaine kyläyhteisöineen. Kaupunkeja oli kaksi:
Eka ja Toka. Asukkaat tulivat pääosin Suomesta, mutta mahtuipa
joukkoon niin saamelaisia, raumalaisia kuin savolaisiakin.
Ping sai vuokrattua asunnon Tokasta aivan torin laidalta. Sen keskellä
oli valtava trampoliini, jolla väki pomppi jopa kuudennen kerroksen
korkeudelle, jossa hän asui. Kerrankin eräs vanhus lensi keppeineen
olohuoneen parketille. Onneksi ikkuna oli auki, sillä uuden ruudun
laittaminen Tokassa oli suoraan sanoen härskin hintavaa.
Päivisin Ping Pong (työtovereiden kesken Pöytätennis) ajeli taas
lakaisukoneella, johon hän nyt mahtui helposti laihduttuaan kuopan
kaivuussa. Illat kuluivat pesäpallon ja karaoken parissa, ja pullat olivat
vaihtuneet ruisleipään. Muuan seikka maahanmuuttajaa kuitenkin vaivasi.
Television ja radion uutislähetyksissä ei mainittu sanaakaan lähestyvästä
Häjy-komeetasta, ei edes Kymmenen uutisten loppukevennyksessä.
Todella kummallista!
Eräänä maanantaiaamuna töissä asiaa pohtiessaan, hän oli hieman
huolimaton. Suojatiellä kävellyt Putkinen näet jäi lakaisukoneen alle.
Toiminnan miehenä Ping ei aikaillut, vaan riensi välittömästi kysymään
komeetan nykyliikkeistä, olihan sen laskettu aika - hyvänen aika sentään -
jo seuraavana päivänä.
- Ai niin, se komeetta, sanoi Putkinen kättään heilauttaen.- Se oli vaan
sellaista uhkupuhkua, vaaran lietsontaa, jotta saataisiin haalittua
mahdollisimman paljon porukkaa tänne Sisä-Suomeen. Bisnestä,
silkkaa bisnestä, sitähän se.
Ping tuijotti hämmentyneenä bluffitööriä. Huippukallis Tapio-lapio,
puolen vuoden raadanta ja pulleat hiekkaposket. Katkeruuden musertava
terrakotta-armeija vyöryi kohti haudatakseen hänet alleen. Viime hetkellä
se murtui tomuna maahan varisten. Anteeksiannon vapahtava hymy
kasvoillaan ojensi Ping kätensä ja auttoi Putkisen lakaisukoneen alta.
Uhkupuhkua - totta kai!
Kuusi gurua19.3.2023 klo 18:06 Kommentoi (0)
Juurella luumupuun kuusi gurua
istuu mukanaan ruukullinen surua
kuiskaa puu ruukusta luopukaa
tuulena luotain kauas joutukaa
Juurella luumupuun kuusi gurua
nuokkuu mukanaan ruukullinen surua
huokaa kuu tuumaan suostukaa
murheen suuren luota poistukaa
Juurella luumupuun kuusi gurua
nukkuu mukanaan ruukullinen surua
tummuu huntu huomenen kuussa
humisee kutsu tuonelan puussa
Juurella luumupuun kuusi gurua
vaipuu tuntematta suurta surua
joukkoon gurujen unohtuneiden
tuhkana ruukkuun joutuneiden
Outo voima4.3.2023 klo 16:52 Kommentoi (0)
Se luokseen sua kutsuu
silmiin katsoo ja hymyilee
totuuden taakseen kätkee
vain tyhjyys siellä lymyilee
M. Ahti Pontinen kurkisteli esiripun raosta yleisöä. Sitä oli tullut
tarpeeksi kuittaamaan teatterille hänen palkastaan aiheutuvat kulut.
Raha oli löytänyt kotiin. Katsojat äkkäsivät kuuluisan näyttelijän ja sitä
tämä oikeastaan oli hakenutkin. Suosionosoitusten raikuessa asteli
Pontinen ylväänä parrasvaloihin käden laajalla kaarella heitä tervehtien.
Liioitellun syvän kumarruksen seurauksena ylikireät trikoot repesivät ja
Pöntinen perääntyi. Ikuinen sivuosien esittäjä V. Allan K. Ehno oli nähnyt
halkion.
Hän lausui:
Miks' pyllistit sä mulle irvistäin
parren haljunko olen haastanut?
hiipuuko ystävyys jo silmistäin
meidät riitaanko olen saattanut?
Johon Pontinen:
Ällös veikkonen hulluja höpise
puheita joutavia korvaani löpise
puhtahiks' verest' miekat nuollaan
yhdess' eletään, yhdess' kuollaan!
Tähän Ehno:
Noin jälleen olet mahtipontinen
paisutellen sanoja kielen käytät
hetkisen kun asiaa pohtinen
julistajalta totuuden kohta näytät
Siihen taas Pontinen:
Vaikk' vaate roolin on mun yllä
salin tyhminkin ymmärtää kyllä
mä aurinko näyttämön olen ain'
kykkivät toiset mun varjossain
Tämän sanottuaan hän poistui pukuhuoneeseensa ja istuutui
peilipöydän ääreen. Sen kulmalle oli maskeeraaja Meikki Pussinen
tuonut tuhdin pinon ihailijapostia. Jo kirjeiden tuoksu huumasi, mutta
Pontisen aistit olivat turtuneet moiselle. Kuin kriitikon arvostelun hän
otti yhden hyppysiinsä, silmäili hetken ja nenää nyrpistäen tipautti
roskakoriin. Armeliaasti näyttelijä vaivautui vielä toistakin vilkaisemaan,
tuhahti ottaen sitten koko nivaskan käteensä. Hän meni takan luo -
sellainen oli vain tässä pukuhuoneessa - ja viskasi kirjeet tuleen.
Palavien sydänten valaistessa noita huvittuneen ivallisia kasvoja, kuului
käytävästä askelia.
- Viisi minuuttia! kailotti ohjaaja Edvin Lainelauta. Niin tuntemattomat
kuin tunnetutkin näyttelijät saivat pontta pohkeisiin rynnäten paikoilleen
kuin asemasodassa.
Yksi ei kuitenkaan ilmestynyt huoneestaan, nimittäin M. Ahti
Pontinen. Hän istui peilin ääressä tuijottaen lumoutuneena kasvojaan
kahdenkymmenen reunuslampun - enemmän kuin kellään muulla -
loisteessa. Jo pelkästään lainehtivat, ohimoilta hieman harmaantuneet
kullankeltaiset hiukset keräsivät naisten ihailun ja miesten kateuden. Ja
kun hän aivasti, vetivät naiset syvään henkeä rukoillen saavansa
tartunnan.
Pöydällä maljakollinen ruusuja oli kalvennut Pontisen ulkoisen
koreuden uuvuttamana. Sen sijaan kimppu narsisseja näytti saaneen
elämänsä tarkoituksen ylistäen häntä sädehtivällä keltaisuudellaan.
Nyt ei kaikkien aikojen lavatähti voinut enää pidätellä itseään ja hän
kumartui kohti peiliä ollakseen mahdollisimman lähellä rakkautensa
kohdetta. Pöyheä otsakiehkura ei litsaantunutkaan pintaa vasten, vaan
pää edellä Pontinen painui sisään jonkin oudon voiman vetämänä.
Ymmärsikö hän mitä oli tapahtumassa, niin rauhallisesti kaikki tapahtui?
Kuiskaaja Hilja Huutonen kurkisti ovenraosta ja huhuili mestaria,
mutta häntä katselivat vain seinillä roikkuvat Pontisesta tehdyt
muotokuvat. Peilissä näkyivät vielä varpaat - kymmenen, yhtä monta
kuin muillakin - joita Huutonen ei kuitenkaan havainnut. Oven
sulkeutuessa ne heiluttivat hyvästinsä maailmalle, kaikille, joiden
rakkaus ei riittänyt niitä täällä pitämään.
Se luokseen sua kutsuu
silmiin katsoo ja hymyilee
totuuden taakseen kätkee
vain tyhjyys siellä lymyilee
.... ja M. Ahti Pontinen
Älypää tiedottaa
Pelaa uutta Suomipop-visaa!
26.9.2025
Älypään musiikkivisojen valikoima laajenee uudella Suomipop-visalla! Mikäli Kuumaan, Portion Boysin, Behmin ja muiden kotimaisten artistien musiikki on sinulle tuttua, tämä visa on juuri sinua varten! Laita siis suomipop soimaan ja testaa tietosi menneiden vuosien hiteistä ja viimeisimmistä uutuusbiiseistä!
Pelaa Suomipop-visaa!Älypää toivottaa hyvää juhannusta kaikille pelaajille!
19.6.2025
Juhannustaiat, sauna, kokko, tanssit, hyvä ruoka ja yötön yö, tämä kaikki on taas täällä - unohtamatta tietenkään Älypään Juhannus-visaa!
Kaunista ja oikein hyvää juhannusta Älypään pelaajille!Tällä viikolla selviää, miten Erika Vikman ja KAJ pärjäävät Euroviisuissa!
13.5.2025
Viisuihin voi virittäytyä vaikkapa pelaamalla Älypään Viisut-visaa, josta löytyy euroviisutunnelmaa aina viisujen alkutaipaleelta tähän päivään asti. Hauskaa euroviisuviikkoa Älypään pelaajille!
Käy kokeilemassa Älypään viisuvisaa!