Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 40 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Lumimies24.8.2025 klo 06:41  Kommentoi (0)

   

        Oli keskiyö. Istuin Kalmakosken aseman ainoalla penkillä lumihiuta-

    eiden putoillessa hiljalleen kuun valaisemille kiskoille. Laiturilla ei ollut

    muita junakyydin tarvitsijoita. Oliko minunkaan ollut viisasta tulla

    näin pohjoiseen? No, halusin vaihtelua ja sitä myös sain.

        Aikataulun mukaan junan saapumiseen oli vielä tunti. Kerrankin olin

    kunnolla ajoissa paikalla. Asemarakennus oli pimeänä, mutta penkin ta-

    kaa kaareutuvan pylvään lampussa paloi valo. Kääriydyin sen kelmeään 

    syleilyyn enkä tuntenut kylmää. Ah, kohta pääsisin pötköttämään peh-

    meälle laverille, toki ravintolavaunun kautta koukaten. Oikeastaan, pikku

    nokoset tekisivät odotellessa varmaan hyvää. Viimeistään junapilli he-

    rättäisi minut, joten ei kun airot veteen ja höyhensaarille soutamaan.

        Aamun valjetessa taidemaalari S. I. Welling oli hiihtolenkillään koiran-

    sa Rembrandtin kanssa. Kova pakkanen ei toiminut esteenä tälläkään

    kertaa. Ohittaessaan käytöstä poistettua Kalmakosken asemaa sai 

    Rembrandtin haukahdus hänet katsomaan kuonon osoittamaan suun-

    taan. Glasarit olivat jääneet kotiin, mutta näytti siltä kuin lumi olisi muo-

    toillut aseman penkille makaavaa ihmistä esittävän patsaan. Welling

    hiihti sen luo ja kuten oli arvellutkin, lumi oli käyttänyt elävää mallia. Ko-

    keiltuaan pulssiani hän totesi sielun nousseen taivaan junaan. Welling

    otti anorakin taskusta lehtiön ja luonnosteli kevyin vedoin seuraavan

    taulunsa aiheen.

        Viikon päästä minulla oli tilaisuus nähdä Lumimies valmiina ja - pak-

    ko myöntää - pidin siitä, pidin paljon.

        Edellä kerrotun olen kirjoittanut meedio Pluton kautta. Lämpimät

    kiitokseni hänelle ja sinulle, joka luit tämän. Nähdään!

   

   

  ---

• Rikkauden harhat11.8.2025 klo 06:32  Kommentoi (0)

   

    - Anders, ihmettelet varmaan miksi soitan sinulle keskellä yötä?

    - Javisst! Miksi soitat minulle keskellä yötä?

    - Koska olen kirjoittanut runon. Haluatko kuulla ?

    - Naturligtvis! Pistä tulemaan.

   

                       Taas kerran äärellä pöydän

                       mietin kuinka onnen löydän

                       rikkaus minut köyhäksi saa

                       hait veren jo kohta vainuaa

   

    - Siinä ensimmäinen säkeistö. Herättikö se mitään ajatuksia?

    - Javisst! Uit syvissä vesissä, Jaakko, mutta sellaista elämä joskus on.

    - Totta puhut. Haluatko kuulla lisää?

    - Säkert!

   

                       Sormin ahnein seteleitä ketään

                       pelosta menetysten öisin herään

                       asuu tyhjyys alla kovan kuoren

                       kohta muserrun alle rahavuoren

   

    - Anders, onko sinulla ilmennyt tällaisia tuntemuksia?

    - Javisst! Ei ehkä samassa mittakaavassa, mutta kuitenkin.

    - En olisi arvannut. Olet aina niin viileän ah... Jatketaanko?

    - Absolut!

   

                       Kadehtii köyhät kuninkaana pitää

                       teen mitä vaan se menestystä itää

                       hyväosaisetkin tahtoo minuksi tulla 

                       kaikki paremmin muka olisi mulla

   

    - Anders, tiedätkö mitä ihmisen ainoastaan on syytä kadehtia?

    - Mitä ihmisen ainoastaan... Nej, jag vet inte.

    - Kiveä. Sillä ei ole ongelmia. Se on aina vaan - kivi.

    - Du pratar klok. Men, Jaakko, kuinka runo jatkuu?

   

                       Ratkaisun oivan olen keksinyt

                       paljastaa haluan sen teille nyt

                       jos rikkaus kerran köyhäksi saa

                       köyhyys rikkauden silloin tarjoaa

   

    - Mitä tuumaat tästä ideasta?

    - Ja... visst. Tuota, oletko aivan tosissasi?

    - Kyllä, tähän on tultu.

    - Jasso, kertoisitko tarkemmin?

   

                       Kaiken myyn annan rahat pois

                       vaatteet päälle vain jäädä vois

                       teitä köyhyyden näin kulkuni käy

                       kera kroisosten ei mua enää näy

   

    - Jaakko, me emme siis enää tapaa?

    - Siltä se nyt vahvasti näyttää.

    - Päättyikö runokin?

    - Yksi säkeistö vielä.

   

                        Metsässä makaan havumajassain

                        on aatokset runon vain seuranain

                        kenties kirjan vielä kerran julkaisen

                        ja harhat rikkauden sillä puhkaisen

   

    - Anders, voinko kuitenkin soittaa sinulle, jos tulee tiukka paikka?

    - Javisst! Vaikka keskellä yötä!

   

   

  ---

• Vaivaiskuusi26.7.2025 klo 04:26  Kommentoi (0)

   

       - Äiti, äiti, isä tulee!

       - Voi kun kiva. Onko hänellä jotakin mukanaan?

       - Saha, isällä on saha.

       - Eikö mitään muuta?

       - Jotain luutaa se roikottaa toisessa kädessä.

       - Luutaa? Annahan, Liisa, kun äitikin katsoo.

        Äiti siirtyi lieden ääreltä ikkunaan ja totta, kyllä se luudalta näytti, sel-

    laiselta varrettomalta risuluudalta. Liisan veljet, kaksospojat Eero ja Kal-

    le, riensivät hekin ikkunaan joulukuusen saapumista katsomaan.

       - Saako noin pientä edes kaataa? kysyi Eero vinosti hymyillen.

       - Mahtoi kaatua ryskyen! totesi Kalle ja nauroi päälle.

       - Kuulkaas lapset, sanoi äiti isän kopistellessa kuistilla lumia saap-

         paistaan. - Onhan se kitukasvuinen, mutta isällä on kipeä selkä ja

         polvet paukkuu pakkasella. Olkaa siis kilttejä näin joulun alla ja sano-

         kas jotain myönteistä siitä luu... kuusesta. Eikös niin?

       - Joo joo, äännähtivät pojat yhteen ääneen.

        Ovi avautui ja isä astui pirttiin kuusen kanssa.

       - Terveisiä metsästä! hän toivotti ja pyöräytti vaivaiskuusta lattialla lat-

    vasta pitäen. Joulupukin nutun paksuinen hiljaisuus laskeutui pirttiin.

    Äiti kääntyi Liisan puoleen.

       - Eikös olekin... hieno?

        Liisa oli hetken hiljaa, heläytti sitten silmät säihkyen:

       - Pieni on kaunista! 

        Mikä esitys tuon ikäisellä! Vaan mitä tuumasi Eero?

       - Pieni kyllä, mutta että kaunis?!

        Kalleltakin löytyi mielipide:

       - Se pitäisi viedä kasvatuslaitokseen!

       - No, mutta pojat! torui äiti. - Nyt menette pesemään suunne ja sitten

         tunniksi komeroon. Mars Mars!

        Äidin äänensävy oli sen verran tiukka, etteivät pojat tavoistaan poike-

    ten inttäneet vastaan. Isä oikaisi sohvalle selkäänsä ja nykylasten kiittä-

    mättömyyttä valitellen. Liisa peitteli hänet viltillä. Pian kuorsaus hiveli

    hirsien tilkkeitä peittäen alleen komeron ajoittaiset naurunpurskahduk-

    set.

         Illalla syötiin pöydän ääressä kuitenkin kaikessa sovussa. Viaton pik-

    ku kuusi seisoi yksin nurkassa kuin koristelemattomuuttaan häpeillen.

    Muun muassa kynttilöiden, kultalankojen ja konvehtien aika olisi vasta

    seuraavana päivänä. Ja lahjojen paikka oksien alla tietysti!

        Koitti keskiyö. Perhe oli käynyt nukkumaan ja pirtissä oli hiljaista kuin

    hiirten lepokodissa. Vain yksi oli hereillä: vaivaiskuusi, tuo päivällä niin

    surutta solvattu. Metsässä olivat toiset kuuset humisseet halveksuvasti

    ja nyt lapset, joita se varta vasten oli tullut ilahduttamaan, olivat ilkku-

    neet sitä. Jokaisella on määränsä, kukaan ei kestä ikuisesti. Oli tasoi-

    tuksen aika!

        Narahti runko, liikahtivat oksat, latva hiukan kohosi. Kasvoi runko, pi-

    tenivät oksat, kurkihirttä latva tavoitti, kohta koko pirtin kuusi täytti. Ja

    kuin sormilla ahnailla seiniä tunnusteli, vahvistumistaan odotti, käsillä

    väkevillä hirret tieltään työnsi. Mökistä sortuvasta väki kauhuissaan pa-

    keni.

        Aamu valkeni ja perhe heräsi saunassa, kaikki olivat pelastuneet. He

    menivät pihalle katsomaan yöllisen näytelmän tulosta. Se oli hirsien su-

    ma, kuin jättiläisen anturan painama, hävityksen häpäisemä. Karmea

    käsikirjoitus, vielä karmeampi toteutus. Kukaan ei taputtanut.

        Naapuri oli soittanut hätäkeskukseen ja poliisi vei isän. Äiti syytti jäl-

    jettömiin kadonnutta vaivaiskuusta. Tutkijalautakunta oli eri mieltä ja

    äiti vietiin Hourusuon mielisairaalaan. Lapsiakin vietiin: Liisa ja Eero si-

    jaisperheeseen Kaunialaan ja Kalle kasvatuslaitokseen.

        Keväällä kunta lunasti tontin ja se raivattiin sileäksi. Nykyään paikalla

    kasvaa ruohoa ja vain yksi puu - vaivaiskuusi.

   

   

   

  ---

• Eihän kukaan aurinkoa ampuisi?13.7.2025 klo 03:18  Kommentoi (1)

            

                        Vanhaemäntä Amalia raihnainen

                        metsässä kulki oli meno vaivainen

                        pärekoppaa hän kädessään kantoi

                        keppi toisessa hiukan tukea antoi

   

         Mikähän nyt oli niin tärkeää , että väkisin piti metsään änkeä? Luulisi

    tuonikäisen jo ymmärtävän eksymisen olevan todennäköisempää kuin

    kahvipaketin voittaminen Puurtilan bingossa.

   

                        Ei kasvoillaan näkynyt huolen häivää

                        vaikka sudet ulvoneet oli yötä päivää

                        sanoja varoituksen ei kuunnellut lain

                        vadelmat piirakan oli mielessä vain

   

        Nuoruus ja viisaus, vanhuus ja hulluus. Amalian tyttärenpoika Väinö

    oli tilannut kuuluisan sudenkaataja Huuko Hukkasen Puurtilaan. Tämä

    oli kylläkin jo aika iäkäs ja hirveä alkoholisti, mutta tilattu mikä tilattu.

    Jotain se oli örissyt ja painellut sitten metsään.

        Pikku myönnytyksenä Amalia oli laittanut päähänsä keltaisen huivin,

    jottei häntä harmaapukuisena luultaisi sudeksi. Se paistaisi kuin aurin-

    ko puiden lomassa. Eihän kukaan aurinkoa ampuisi? Ehei, niin kauan

    kuin hänellä olisi huivi, ei mitään pahaa voisi sattua.

   

                        Jo kaukaa havaitsi pensaan rehevän

                        vadelmasaaliin sieltä saisi mehevän

                        oitis vauhdilla riensi aarteen luokse

                        eihän ne marjat koppaan itse juokse

   

        Jaa-a, tuollainen revitys voi käydä terveyden päälle. Saas nähdä.

   

                        Henkeä haukkoi hämärtyi taju

                        oli kipaisu sittenkin liian raju

                        kirposi keppi ja putosi koppa

                        sekaan vattujen katosi kroppa

   

        Hukkanen siristeli silmiään. Oliko hän nähnyt oikein? Aivan kuin jo-

    tain keltaista olisi vilahtanut puiden lomassa. Tujaus Bourbonia teräs-

    täisi katseen. Sen keltaisen täytyi olla niitä suden metkuja vaan. Korkin

    kierto kuitenkin keskeytyi pensaan huojahtaessa. Selvä tapaus - susi!

   

                        Liike liipaisimen kiväärin laukaisi

                        uurre ahteeriin äänivarat aukaisi

                        aarian oopperasta Suden kuolema

                        kailotti Amalia nikkelin nuolema

   

        Ei purrut susi, vaan Hukkanen. Olisiko sittenkin ollut parempi pysyä

  mökissä ja pistää Väinö ostamaan vadelmapiirakka Könömäen kioskilta?

   

                         Epäilystä jäänyt ei karvan vertaa

                         aivan turha oli ampua toista kertaa

                         ylpeänä katsomaan meni saalistaan

                         vaan erehtynyt oli hän maalistaan

   

       - Sus' siunatkoon! Anteeksi, hyvä rouva, ei ollut tarkoitus.

       - Mitäs mokomasta. Oma syy, kuka käski piilotella pensaassa.

       - Ehkä niinkin. Kas, tämä pärekoppa kuuluu varmaan teille?

       - Kuuluupa hyvinkin. Muuten, poimittaisiinko yhdessä?

       - Poimitaan vaan. Ei niitä ampuakaan kannata. Heh heh.

        Niin löysivät nuo kaksi yksinkulkijaa toisensa. Amalia sai turvamie-

    hen ja Huuko jätti alkoholin ja sai Amalian. Häissä morsiamella oli kel-

    tainen huntu. Olisitteko arvanneet?!

        

   

  ---

• Maininkien kohina14.6.2025 klo 03:44  Kommentoi (1)

                  

        Levollisuus löi samettisen leimansa pankinjohtaja Korolaisen koko

    olemukseen. Kasvojen juonteet olivat siloiset kuin kevättulvan pyyhki-

    mät joen äyräät. Taaksepäin kammatut vaaleat hiukset kuvastivat sisäi-

    sen maailman järjestelmällisyyttä ja italialaisen siniharmaan puvun leik-

    kaus teki ihmisvartalon verhouksesta taidetta. Kullankeltainen solmio

    oli haalea heijastuma hänen aurinkoisesta ja vaatimattomasta luon-

    teestaan. Mustien kiiltonahkakenkien kärjet osoittivat kohti kattoa. Pan-

    kinjohtaja Korolainen oli siirtynyt rajan toiselle puolelle.

        Edellisenä päivänä hän oli lyönyt kahden pankkiiriystävänsä, Lassen

    ja Villen, kanssa viatonta pikku palloa olan takaa. Kirkkaansinisestä tai-

    vaasta huolimatta golfkentän yllä leijui musta pilvi, jonka vain Korolai-

    en saattoi nähdä. Seitsemännellä reiällä se laskeutui aivan hänen ylä-

    puolelleen eikä sillä ollut aikomustakaan lipua pois.

        Pankilla oli Korolaisen toimesta markkinoiden korkeimmat lainakorot.

    Sekään ei hänelle riittänyt. Asemansa turvin hän oli vuosia vääntänyt

    henkilökohtaista velkavipua pankin varoista omalle tililleen. Aluksi sen

    oli tarkoitus olla lainaa, mutta ei enää aikoihin. Kiinnijoutumisen riski

    kasvoi jatkuvasti, silti Korolaisella ei ollut aikomustakaaln lopettaa.

    Helppo raha oli sokaissut hänet. Erityisesti Malibulla sijaitseva luksus- 

    huvila ja sen patiolle kantautuva maininkien kohina oli vieroittanut pan-

    kinjohtajan todellisuudesta perinpohjin. Alitajuisesti väärinkäytös kui-

    tenkin raastoi mielenrauhaa kuin kokki porkkanaa. Jonain päivänä hän

    kyllä lopettaisi, mutta se päivä ei ollut tänään. Kuinka väärässä voikaan

    ihminen olla!

        Viimeisellä reiällä ei pilvi enää tyytynyt varjostajan rooliin. Korolai-

    sen valmistautuessa ratkaisevaan puttiin, se laskeutui nielaisten hänet.

        Tullessaan hetken kuluttua tajuihinsa hän kuuli ystävien äänet.

       - Älä nouse, Masa. Sinulla on sydänkohtaus, sanoi Lasse häntä olka-

         päistä kiinni pidellen.

       - Joo, pidä vaan matalaa profiilia, neuvoi Ville. Ambulanssi on tilattu,

         kyllä sä siitä selviät.

       - Missä se muuten kuppaa?! ihmetteli Lasse Rolexiaan vilkaisten.

        Korolaista ei kyyti kiinnostanut, oli tärkeämpääkin tekemistä. Hän

    nousi estelyistä huolimatta, otti viheriölle kirvonneen putterinsa ja kes-

    kittyi. Napakka, hallittu lyönti ja pallo vieri lupaavasti kohti reikää, mutta

    meni shekkivihon paksuuden verran ohi. Niin alkoi olla ohi myös Koro-

    laisen maanpäällinen venkoilu. Hän hoiperteli ulos viheriöltä, seisoi het-

    ken bunkkerin reunalla ja kierähti hiekkaan.

        Maatessaan nyt avoimessa pankin logolla varustetussa arkussa, oli

    Korolainen viimein saanut rauhan. Samoin olivat asiakkaat, jotka tasai-

    sena virtana kulkivat arkun ohitse pankin tuulikaapissa. Kilvan he kui-

    tenkin ylistivät entistä ruoskijaansa.

       - Niin oli hieno mies, siisti ruumiinakin. Aivan ihana kravatti!

       - Korot oli kauheat, mutta niin pitääkin. Sillä tavoin hän piti huolen hen-

         kilökunnasta ja heidän perheistään. Reilu mies!

       - Tuolla etusormella hän lukuisat kerrat näytti asiakkaille ja heidän

         perheilleen suunnan ulos kodeistaan, mutta hyvää hän tarkoitti. Teki

         vain työtään ja hyvin tekikin. Lämminsydäminen kertakaikkiaan!

        Korolainen oli tarkoitus pitää tuulikaapissa kolme pankkipäivää. Toi-

    sena tuli suunnitelmiin kuitenkin muutos. Nimittäin, hän heräsi henkiin

    eikä katsottu tarpeelliseksi makuuttaa tervettä miestä sen pitempään.

    Korolainen oli lievästi sanoen näreissään arkun paikasta. Sen olisi kuu-

    lunut olla keskellä salia, sentään pankinjohtaja! Henkilökunnan ja asiak-

    kaiden myönteinen palaute johtajan paluusta saivat hänet lopulta leppy-

    mään ja pyytämään anteeksi pikkumaisuuttaan.

        Käynti rajan takana avartaa. Seuraavana päivänä Korolainen alensi

    korot markkinoiden matalimmiksi. Eikä siinä vielä kaikki. Taukohuo-

    neessa hän samaan syssyyn tunnusti koko tilihässäkän. Työkavereiden

    kahvit kyllä läikähtivät ja joku kakisteli viinerinsä kanssa, mutta muuten

    oltiin kovin ymmärtäväisiä. Poliisikin laittoi käsiraudat ihan vaan muo-

    don vuoksi, sentään pankinjohtaja!

   

                                  Vaikka kuinka hauskaa olisi sulla

                                  loikoa patiolla jossain Malibulla

                                  äkkiä ehtyä voi maininkien kohina

                                  ja tutuksi tulla kaltereiden kolina

   

   

  ---

• Tellervon uni28.5.2025 klo 00:46  Kommentoi (1)

   

               Lapsena kerran näin mä unta

               metsään eksyin ja satoi lunta

               kannolla istuin kun murhe tuli

               kyyneleet virtasi ja lumi suli

   

               Velloi vesi kohta polviin nousi

               pulpahti pintaan viulu ja jousi

               kauniina soivat sävelet valssin

               aurinko paistoi matkaan talssin

   

               Vaan haihtui vesi mudaksi muuttui

               saappaat punaiset maahan juuttui

               lehahdus siipien ja kotka kynsillään

               ilmaan nosti oli saappaat tyhjillään

   

               Kauas lensimme merelle saakka

               painaa alkoi jo kotkaa taakka

               otteensa irrotti ja saareen putosin

               hiekkaan rannan syvälle vajosin

   

               Könysi paikalle silloin valtava lisko

               anoin: kiltti lisko minut ylös kisko!

               kieltä lipoi katseen loi kammottavan 

               sitten enää näin kidan ammottavan

   

               Samalla kun tuo kita sulkeutui

               korviin äidin huuto kantautui

               luokseni riensi syytä kysymään

               vierelläni pyysin vain pysymään

   

               Hetken kestää lapsuuden taika

               lehahdus siipien on sen aika

               käteen lapsenne nyt tarttukaa

               yhdessä kulkien ain' varttukaa

   

   

  ---

• Sulje silmäsi ja saat tietää13.5.2025 klo 04:41  Kommentoi (0)

           

         Olit aivan tavallinen suomalainen mies. Hoidit työsi vakuutusyhtiössä

     sanoisinko jopa vakuuttavasti ja yhteiselomme soljui kuin Vantaanjoki

     omakotitalomme editse. Mikään ei viitannut tulevaan mysteeriin.

         Lähdit maanantaiaamuna vihreällä Volvollasi Helsinkiin Oy Varma-

     korvaus Ab:hen. Liikennekameroiden mukaan ajoit kuten ennenkin pit- 

     kin Noviisinkatua ja käännyit Rastaantielle. Kulomäen ylikulkusillan

     kohdalla siirryit moottoritielle vievälle rampille. Siinä se sitten olikin.

     Moottoritien kameroihin ei ollut tallentunut vilaustakaan vihreästä Vol- 

     vosta. Et saapunut työpaikallesi, et ilmoittanut myöhästyväsi, et soitta-

     nut minulle, et mitään. Olit kadonnut.

         Kului viikko, kului toinen. Taustoja tutkittiin, ihmisiä kuultiin, ratkaisua

     ei tuntunut löytyvän millään. Johtolangat johtivat sinne, johtolangat joh-

     tivat tänne. Ne kiemurtelivat käärmeinä ruohikossa, loivat nahkansa,

     muuttivat muotoaan ja katkeilivat liian hauraina jatkuakseen.

         Kului kuukausi, kului toinen. Lämpimästä kesästä poiketen toiveet

     löytymisestäsi painuivat pakkasen puolelle. Tapauksesi oli täysi arvoi-

     tus. Kunnes sitten eräänä päivänä saapui hän...

         Istuin saunomisen jälkeen pukuhuoneen ikkunan ääressä ihaillen ilta-

     auringon kultaamaa järvenselkää. Samalla toivoin sinun olevan siinä  

     vierelläni. Kuten tiedät, sauna on Päijänteen tonttiimme kuuluvassa pie-

     nessä niemessä, joten kenenkään ulkopuolisen ei pitäisi liikkua siellä

     edes vahingossa. Kuitenkin rantapolkua pitkin lähestyi tuntematon, 

     mustiin vaatteisiin ja lierihattuun pukeutunut pitkä mies, jonka jokainen

     askel huokui outoa uhkaa.

        Tultuaan saunan edustalle hän suuntasi tyhjät silmäkuoppansa suo-

     raan minuun. Kauhuissani saatoin vain istua ja odottaa mitä tapahtuisi.

     Mies nousi portaat ovelle. Katsoin kuinka kahva kääntyi hitaasti ja ovi

     avautui, mutta ketään ei tullut, vain kylmä tuuli puhalsi sisään ja tuiversi

     saunan nurkissa. Odotin hetken ja menin sydän pamppaillen ovelle.

     Näin miehen kävelevän laiturille. Aioin juuri lähteä kiireesti pois, kun

     hän kääntyi ja viittoi tulemaan luokseen. Jostain syystä en pelännyt

     enää ja menin laiturille. Mies katseli ulapalle.

        - Mikä maisema! Jo tämän vuoksi kannatti tulla käymään.

        - Kiva kuulla, että pidätte, herra... ?

         Hän kääntyi minuun päin.

        - Max. Sopiiko, että sinuttelemme?

        - Sopii. Minä olen Airi. Mistä sinä tulet?

        - Tulen läheltä ja tulen kaukaa. Tulen miehesi, sinun ja totuuden täh-

          den.

        - Totuuden? Onko Lauri... kuollut?

        - Ei, hän on vain siirtynyt toiselle tasolle.

        - Toiselle tasolle? Mitä se tarkoittaa?

        - Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.

        - Kertoisitko edes kuinka se tapahtui?

        - Sulje silmäsi ja saat tietää.

         Ummistin silmät ja samassa nojasin moottoritien ylikulkusillan kai-

     teeseen. Oikealta lähestyi vihreä Volvo kääntyen rampille. Tässä vai-

     heessa en havainnut mitään poikkeavaa. Vasta kun auto siirtyi liityntä-

     kaistalle, alkoi tapahtua. Sitä mukaa kun kaista kapeni, niin kävi myös

     Volvolle. Se kapeni ja kapeni, kunnes jäljellä oli pelkkä viiva. Ja sitten ei

     enää sitäkään. Ei autoa, ei sinua, ei mitään. Muut autot vain suhahteli-

     vat sillan alta ohi tyhjän liityntäkaistan.

         Avasin kyyneleiset silmäni.

     - Onko pienintäkään mahdollisuutta, että voisin vielä tavata mieheni?

     - Kyllä, mutta minulla ei ole lupa kertoa miten. Olen vain sanansaattaja

       kahden maailman välillä. Sitäpaitsi, aikani täällä päättyy. Myötätuntoni

       on puolellasi. Jää hyvästi, Airi.

         Maxin musta asu alkoi vaaleta ja näin veden kimalluksen hänen lävit-

     seen. Epätoivoissani huudahdin vielä:

        - Kerro miten, Max, kerro miten?!

        Vastaus kuului kuin hautaholvin toisesta päästä enkä saanut sanois-

      ta selvää. Hän oli poissa. 

        Kävellessäni polkua mökille muistelin puheitasi siitä miten lasketaan

     todennäköisyyksiä eri onnettomuuksille. Esimerkiksi katoamiset, joita

     ei selvitetä ovat Suomessa harvinaisia. Arvelit omalla kohdallasi mah-

     dollisuuden kadota lopullisesti olevan puolen prosentin luokkaa.

         Voisin mennä kertomaan viranomaisille laiturilla saamani tiedot,

     mutta asiakkaiden selityksiä paljon kuulleena, millä todennäköisyydellä

     luulisit heidän uskovan minua? "Traagisen menetyksen kokeneen nais-

     paran henkinen sisäkumi on tyhjentynyt". Noin he ajattelisivat, nojautui-

     sivat tuoleissaan taaksepäin ja vaihtaisivat säälinsekaisia katseita kes-

     kenään. Minut saatettaisiin ulko-ovelle käsi holhoavasti olkapäällä. "Äl-

     kää huolehtiko, rouva, olemme teihin yhteydessä heti kun jotain uutta il-

     menee".

         Sinä ja minä, me molemmat tiedämme, ettei mitään uutta tule kos-

     kaan ilmenemään. Olisit tullut jo takaisin, jos se vain olisi mahdollista.

     Lauri, etkö olisikin?

   

         Viikko sitten kadonneen Airi Levosen kohtalo askarruttaa edelleen

     suomalaisia. Maanantaiaamuna hänen oli nähty lähtevän ajamaan uu- 

     della vihreällä Volvollaan. Liikennekameroiden mukaan auto oli kulke-

     nut pitkin Noviisinkatua, kääntynyt Rastaantielle ja Kulomäen ylikulku-

     sillan kohdalla siirtynyt moottoritielle vievälle rampille. Tämän jälkeen

     ei rouva Levosesta ole mitään havaintoa. 

   

   

  ---

• Kesken kasken29.4.2025 klo 03:55  Kommentoi (1)

   

                Katsot minua ja minä sinua

                tiedän kyllä mitä aattelet

                tuhopolttaja tuokin tuossa!

                luo vallesmannin jo saattelet

   

                Katsot minua ja minä sinua

                pullottaa vatsa voi tyttö rukka!

                vaan syy nälän ja pettuleivän

                peri minua ei häpeän hukka

   

                Katso miestä joka edessä huhkii

                paita repaleinen tuskin yllä pysyy

                asennolla tuolla ongelmia hankkii

                aamulla särkyyn lääkettä kysyy

   

                Anna katseesi taululla kiertää

                näetkö miehen viistosti takana?

                unissaanko siinä kaskea viertää

                asu ainakin olla voisi lakana

   

                Luona roihun näet neitoa kaksi

                kuumuus heidät kohta nujertaa

                ei saavu prinssi uljas auttajaksi

                vain nokikana jossain kujertaa

   

                 Katso miestä joka taustalla istuu

                 se aikana polton ei lainkaan sovi

                 luvusta väen noin äkkiä poistuu

                 illalla pulkkaan vetämättä jää lovi

   

                 Katsot minua ja minä sinua

                 lailla kriitikon tutkit tätä taulua

                 silti korviasi kuinka höristät

                 kuulla voi et Nälkämaan laulua

   

                 Katsot minua ja minä sinua

                 toivottavasti ei ryhdy satamaan

                 vaan nyt jatkaa täytyy

                 tuohilöttöni syttyvät palamaan!

   

   

     Raatajat rahanalaiset eli Kaski. Eero Järnefelt, v. 1893.

     Taulussa tytön mallina piika Johanna Kokkonen, 14 v.

   

   

  ---

• Vuokralainen1.4.2025 klo 02:02  Kommentoi (1)

                    

          Valo tunkeutui nahkaverhojen läpi ja tiesin aamun koittaneen. Kuulin

      lintujen viserryksen ikkunan takaa. Jäisinkö sänkyyn koko päiväksi? 

      Ajatus hiveli kuin vesimittari lammen pintaa. Olin yksin mökillä, kukaan

      ei huomaisi, kukaan ei välittäisi.

          Avasin silmät ja katselin kattoa. Leveyssuunnassa kaksikymmentä-

      kahdeksan paneelilautaa, olin laskenut ne ennenkin. Oksanjäljet muis-

      tuttivat silmiä. Katseeni pysähtyi suoraan yläpuolella piirtyvään kuvi-

      oon: viistot silmät ja kapeat huulet. Aivan kuin vieras avaruudesta olisi

      tuijottanut Maan asukasta. Olinkin viime aikoina pohdiskellut mihin tä-

      mä meidän maapallomme oli menossa. Tulisiko vastaus tähtien ta-

      kaa? Tuijotin takaisin, kumpi voittaisi? Se oli hauskaa leikkiä, kunnes

      tuli totisempi vaihe: kasvot alkoivat laskeutua. Jähmetyin patsaaksi

      peiton ja lakanan väliin. Veisikö se järjen vai hengen - tai molemmat?!

      Katsoin sentään kohtaloa silmiin kuin mies. Kasvot pysähtyivät koske-

      tusetäisyydelle omistani. Huulet raottuivat.

         - Hyvää huomenta.

          Tuttu ääni. Muistojen vuolas virta tempaisi minut lapsuuteen. Van-

      hempani ja isosiskoni Marja olivat lähdössä poimimaan mustikoita jät-

      täen minut yksin tähän mökkiin. Äiti lohdutti.

         - Kyllä noin iso poika täällä pari tuntia pärjää, vai mitä?

         - Joo... enköhän.

         - Lue vaikka Aku Ankkaa. Äiti laittaa oven lukkoon niin kukaan tunte-

           maton ei pääse sisään. Olet turvassa kunhan et mene avaamaan, et

           vaikka itse nimismies Kiharainen koputtelisi. Lupaatko?

         - Lupaan. En avaa.

          Isä laski käden olkapäälleni.

         - Teuvo, sinä olet nyt mies talossa.

          Nyökkäsin. Minusta oli tullut kahdeksanvuotiaana mies. Marja kat-

      soi vinosti hymyillen.

         - Mies talossa, saas nähdä.

          He lähtivät ja seurasin ikkunasta kolmen erivärisen tuulipuvun katoa-

      mista metsän siimekseen. Ei siis muuta kuin Akkaria lukemaan.

          Olin ehtinyt muutaman sivun tarinaa, jossa Pelle Peloton oli keksinyt

      päivänvalossa toimivan taskulampun, kun oveen koputettiin. Unohdin

      lupauksen ja menin avaamaan. Kuistilla ei seissyt nimismies Kiharai-

      nen.

         - Päivää taloon. Ovatko vanhempasi paikalla?

          Nielaisin. Ei kulmakarvoja, ei ripsiä, silmissä purppurainen hohto.

      Valkoisen puvun läpi saattoi erottaa pihakoivun. Ajatukset kiisivät väki-

      sin jonnekin Linnunradan ulkopuoliseen maailmaan.

         - Ei, ne lähti siskon kanssa mustikoita poimimaan.

         - Niinkö? Se on ihan turhaa, niitähän saa kaupasta.

         - Joo, mutta silloin pitää maksaa.

         - Tuo on aivan totta. Mutta itse asiaan, voinhan kertoa sen sinullekin.

           Sain työpaikan tästä lähettyviltä ja tahtoisin vuokrata huoneen. Oli-

           siko mitenkään mahdollista, että...

          - Meillä on vintillä vierashuone, se varmaan sopisi teille.

          - Sehän kuulostaa hyvältä! Voinko tulla katsomaan saman tien?

          - Totta kai!

          - Kiitos, nuori herra.

          Näytin miehelle portaat vintille ja hänen kavutessaan ylös jatkoin

      lehden lukua.

          Olin unohtanut koko miehen ja nukahtanut lehti kädessä. Havahduin,

      kun poimijat astuivat pirttiin.

         - Kuinkas täällä on sujunut? kysyi isä.

         - Ihan hyvin.

         - Eikä mitään poikkeavaa ole sattunut?

         - Ei... tai joo. Yksi vieras mies meni vintille.

         - Vieras mies, vintille! huudahti äiti sangon kirvotessa kädestä. Musti-

           koiden kieriessä lattialla äiti ja isä ryntäsivät portaisiin.

         - On siinä meillä mökinvartija! tuhahti Marja. - Kas, kun ei viety koko

           mökkiä herran nukkuessa!

         - Se halusi vuokrata huoneen. Se on kai nukahtanut sinne.   

         - Niinpä tietysti. 

          Vanhemmat tulivat hetken kuluttua takaisin.

         - Ei ketään, ei yhtikäs ketään koko vintillä. Teuvo, mistä tässä oikein 

           on kysymys? isä tiedusteli.

         - Teuvo on nähnyt vain unta, naurahti Marja isosiskomaiseen tyyliin-

           sä.

         - Niin sen täytyy olla, sanoi äiti ja alkoi Marjan kanssa keräämään

           mustikoita sankoon. Isä meni lämmittämään saunaa.

          Tuosta tapauksesta oli vierähtänyt 50 vuotta. Aika ei lepää, se juok-

      see silloinkin, kun sinä nukut.

         - Huomenta, vastasin lähes halvaantumisesta huolimatta.

         - Saatatte ehkä ihmetellä, että mikäs se täältä katosta tulee?

         - Kieltämättä, tunnistin kuitenkin teidät äänestä. Te olette se huo-

           neenvuokraaja, eikös vaan?

         - Kyllä, sehän minä olen.

         - Eikö huone kelvannut, kun olitte lähtenyt ennen vanhempieni tuloa?

         - En lähtenyt mökistä, en edes huoneesta.

         - Mutta, miten se on mahdollista? Voitteko muuttua... 

         - Näkymättömäksi? Kyllä vaan. 50 vuotta olen asunut yläpuolella ole-

           vassa huoneessa. Vuokraa en ole maksanut ja omatuntoni pakotti

           tähän tapaamiseen. Paljonko olen velkaa?

         - Hetkinen... 50 × 12 = 60 kuukautta. Inflaation huomioon ottaen se

           tekee niinkin paljon kuin... laskin vain leikkiä, ette ole mitään velkaa.

         - Kiitos, sillä suoraan sanoen olen varaton. Tulen kaukaa Linnunra-

          dan ulkopuolelta enkä ole saanut koulutustani vastaavaa työtä.

         - Mikä on teidän ammattinne?

         - Madonreiänpaikkaaja.

         - No, enpä ihmettele. Niille on varmaan aika vähän kysyntää.

         - Olen tehnyt saman havainnon. Voisinko hyvittää velkani jollain

           muulla tavalla, vaikka palveluksella?

         - Hmm... kun nyt kerran otitte tuon mahdollisuuden esille, niin juolah-

           tipa mieleeni eräs juttu. Mikäli se ylipäänsä on edes toteutettavissa.

         - Ei sitä koskaan tiedä. Antakaa kuulua.

         - Nähkääs, minua on jo jonkin aikaa vaivannut Maan tulevaisuus. Täs-

           sä vain kierretään ja kierretään samaa rataa vuodesta toiseen eikä

           loppujen lopuksi päästä minnekään. Mitä mieltä te, herra vuokralai-

           nen, olette siitä?

         - Maan siis pitäisi päästä perille jonnekin. Ymmärsinkö oikein?

         - Ymmärsitte oikein. Siitä tässä on kysymys.

         - Hyvä on. Jättäkää asia minun huolekseni, Teuvo-herra. Huomis-

           aamuna kello seitsemän olemme perillä. Käykö tämä?

         - Vielä kysytte! Tätä on odotettu. Ilo voi nousta kattoon, mutta tällä

           kertaa se laskeutui katosta! 

         - Avaruuden harppu ei voisi soida sanojanne kauniimmin. Ei mutta,

           nyt on lähdettävä hommiin! Näkemiin!

          Kasvot nousivat kattoon ja minä sängystä kaurapuuron keittoon. Elä-

      mä oli enemmän kuin mallillaan.

          Vuorokausi vaihtui ja herätyskello soitti seitsemää. Oli täysin pime-

      ää. Linnut eivät visertäneet ikkunan takana ja kylmyys sai kehoni täri-

      semään. Tämäkö se määränpää sitten oli? Tätäkö olin niin kovasti toi-

      vonut ja odottanut? Katselin ylös pimeyteen, kattoon syttyi kaksi purp-

      puraista silmää.

         - Hyvää huomenta.

         - Huomenta.

         - Olemme perillä. Miltä nyt tuntuu?

         - Toive toteutui kyllä, mutta tämä pimeys ja kylmyys...

         - Eli haluatte Maan takaisin radalleen?

         - Saisitte välittömästi paikan ihmistuntemuksen opettajana!

         - Hyvä idea. Jos nyt kuitenkin vaivutan teidät jatkamaan unia ja herä-

           tessänne huomisaamuna on kaikki ennallaan. Paitsi, että...

         - Paitsi, että mitä?

         - Vuokralainen on häipynyt.

         - Kyllä te olisitte voinut jäädä. Olette kunnon tyyppi!

         - Kiitos, on kuitenkin tullut aika muuttaa.

         - Kiitos myös teille, saitte katsomaan maailmaa uusin silmin!

         - Mitäs pienistä. Näkemiin!

         - Näkemiin!

                                                         

          Valo  tunkeutui nahkaverhojen läpi ja tiesin aamun koittaneen. Kuu-

      lin lintujen viserryksen ikkunan takaa. Avasin silmät eikä kukaan tuijot-

      tanut katosta. Jäisinkö sänkyyn koko päiväksi? No, en varmasti!

   

           

      

  ---

• Sinustakin haamio?20.3.2025 klo 08:49  Kommentoi (0)

   

      Haluatko tietää salaisuuden? Tämä kirjoitus sisältää tärkeän tiedon  

  lukemisen harrastajille. Sitä ennen lienee pieni alustus paikallaan.

      Lukija hakee kertovasta kirjallisuudesta elämyksiä oman kokemuspii-

  rinsä ulkopuolelta, jolloin hän voi hetkeksi unohtaa kaiken muun. Onnis-

  tuneinta se on silloin, kun lukija tuntee myötätuntoa päähenkilöä koh-

  taan ja samaistuu häneen. Henkinen side kietoutuu heidän ympärilleen

  vahvistuen sivu sivulta, kunnes he ovat lähes yksi ja sama henkilö.

      Lukija saa sisältöä elämäänsä, mutta entä hahmo? Päivästä toiseen

  sivujen puristuksessa samat asiat samalla tavalla, uudestaan ja uudes-

  taan. Se ei voi olla jättämättä jälkiä. Jollei halua enää toimia käsikirjoi-

  tuksen mukaan, niin mitä voi tehdä? Ei mitään! Ja vaikka hoitaisikin työn-

  sä nurkumatta, mikä on palkkio? Ei mikään! Entä kuoleman jälkeen? Ei

  arkkua alttarilla, ei mustien satiinikankaiden kahinaa, ei puolittain tukah-

  dutettuja nyyhkäisyjä. Ja mitä tulee kauniisiin sanoihin, virrenveisuuseen

  ja urkujen pauhuun, ne voi unohtaa. Kiveä, jossa lukisi nimi, on turha et-

  siä. Ei ruumista, ei hautaa. Hahmo on sivulla, jota ei koskaan kirjoitettu,

  sivulla nolla. Nyt tullaankin siihen, josta mainitsin - salaisuuteen.

      Lukijan ollessa voimakkaassa samaistumistilassa, voi hahmo niin ha-

  lutessaan irrottautua eli siirtyä häneen, tarkemmin sanoen aivojen peili-

  soluverkostoon. Sieltä se etenee limbistä järjestelmää käyttäen hippo-

  kampukseen, minkä seurauksena lukijan minuus surkastuu muutamassa

  päivässä pelkäksi alaviitteeksi  Hänestä on tullut haamio.

      Tavatessasi tällaisen ystäväsi joudut todennäköisesti hämmennyksen

  valtaan. Hänessä on paljon tuttua - lihasmuistin osuus ihmisessä on yl-

  lättävän suuri - mutta samalla jotain perin vierasta. Ikään kuin hän vetäi-

  si roolia, esittäisi itseään. Sellainen elämäntapa muodostuu hahmolle

  ennen pitkää hyvin raskaaksi ja moni ratkaisee ongelman poistamalla

  valtaamansa henkilön tämän normaalista ympäristöstä. Osa lavastaa 

  kuoleman ja muuttaa toiseen maahan. Se on omaisten kannalta tietysti

  ikävää, mutta elämä on peliä, jossa on sekä voittajia että häviäjiä. Niin se

  vaan menee.

      Saatat varmaan ihmetellä, mistä minulla on tällaisia tietoja. Selitys on

  se kaikkein yksinkertaisin - olen valtaaja. Samat vaiheet läpikäyneenä tie-

  dän tarkalleen mistä kirjoitan. En ole ylpeä tavasta, jolla tulin yhteiskunta-

  si jäseneksi. Tarve irrottautua kasvoi kertakaikkiaan niin suureksi, etten

  kestänyt enää. Tunnen syyllisyyttä omasta ja muiden kaltaisteni toimin-

  nasta, siksi tämä kirjoitus. En halua kertoa mikä hahmo olen, luulen suu-

  rimman osan kirjallisuuden ystävistä tuntevan minut ainakin nimeltä. Sen

  verran voin paljastaa, että olen mies ja 1800-luvulta.

      Lukuisat hahmot kärkkyvät alati tilaisuutta irrottautua. Valtaajaksi pää-

  seminen on heidän korkein toiveensa, jonka eteen kannattaa yrittää kaik-

  kensa. Me irtipäässeet teemme parhaamme avustaaksemme sen toteu-

  tumista. Onko se moraalisesti oikein, on jo toinen kysymys. Kuten

  kaikki elollinen, mekin pyrimme ei ainoastaan pysymään hengissä vaan

  myöskin lisääntymään ja laajentamaan elinpiiriä. Jos se tarkoittaa laji-

  toveriemme kehojen haltuunottoa, me teemme niin, ei ole vaihtoehtoa.

  Mitä itse tekisit meidän asemassamme?

      Olen sen verran tuore valtaaja, että minulla on vain yksi kokemus avus-

  tamisesta. Lukiessani kirjaa Avaruuden arvoitus, lähetti päähenkilö as-

  tronautti Jerobeam viestin mittansa täyttymisestä. Oli tullut aika irrottau-

  tua.

      Yhtiöömme oli juuri otettu uusi työntekijä, Jari. Huomasin pian hänen

  sopivan yhtiön ilmapiiriin yhtä luontevasti kuin kenguru leikkaussaliin. 

  Mies tuntui olevan jatkuvasti eksyksissä. Toisin sanoen, siinä oli mitä

  soveliain ehdokas haamioksi.

      Otin Avaruuden arvoituksen mukaan töihin. Olin sinä päivänä Jarin

  kanssa samalla koneella. Tauolla pääsin itse asiaan.

     - Jari hei. Oletko sinä lukumiehiä?

     - No, voi niinkin sanoa. Lainaan silloin tällöin kirjastosta jotain.

     - Kuule. Nyt sinun ei tarvitse, voit lainata minulta kirjan, upean sellaisen.

       Uskon sen tekevän sinuun lähtemättömän vaikutuksen.

     - Kas, herätit uteliaisuuteni. Onko sinulla se täällä?

     - On, hetkinen vaan.

      Kävin hakemassa kirjan pukuhuoneen kaapista. Annoin sen hänelle.

     - Avaruuden arvoitus. Mistä se kertoo?

     - Siinä astronautti, Jerobeam, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi matkalle

       kohti tuntematonta. Hän on henkisesti eksyksissä ja lähtee oikeas-

       taan etsimään itseään. Lukijakin saa ajattelemisen aihetta. Kiinnos-

       taako? 

     - Kyllä vaan. Löytääkö hän itsensä? 

     - Et kai halua tietää, jos aiot lukea?

     - Tuo on totta. Milloin minun pitää palauttaa tämä?

     - Ei mitään kiirettä. Olen sitäpaitsi varma, että pidät Jerobeamista.

     - En epäile yhtään. Olet reilu kaveri. Kiitos!

     - Mitäs mokomasta. Hyvää matkaa!

   

                           Oletko mielen vieraan alainen

                           kehosi oman vuokralainen

                           peittääkö kasvosi valheen naamio

                           tullutko on sinustakin haamio?

   

   

   

  ---