Blogi - Planeetta X - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Pluton kutakuinkin oudot jutut

Blogi aloitettu: 29.1.2023
Blogimerkintöjä: 47 kpl
Avainsanat: Lyhyesti, luovasti, uskottavasti? kpl

• Älä kerro lapsille!16.12.2025 klo 17:12  Kommentoi (0)

          

        Aallot tönivät pulleaa säkkiä rantakivikkoon. Nyöri aukesi ja lahjapa-

    ketit lähtivät kellumaan ympäriinsä. Mitä oli tapahtunut joulupukille?

    Toistan: näinkö niitä lahjoja jaellaan?

         Suomessa vallitsi leuto talvisää. Lapintiiratkin olivat lykänneet muut-

    toa Afrikkaan useaan otteeseen. Tämä tositarinan tarkoitus ei ole kui-

    tenkaan olla luontodokumentti. Tiedätte sanonnan: lapsissa on tulevai-

    suus. Jotta heistä kasvaisi tervehenkisiä, isänmaan hyvinvointia edistä-

    viä aikuisia, tarvitsevat he riemuisan ja turvallisen lapsuuden. Siihen

    kuuluu vankka luottamus vanhempiin ja heidän opetuksiinsa.Sille on

    oma nimensäkin: lapsenusko, tuo ominaisuus, joka meiltä aikuisilta on

    elämän rämeiköissä rämpiessä kadonnut. Lapsenusko on lapsen oike-

    us ja sitä pitää vaalia.

        Sinä aikuinen, joka parhaillaan luet tätä, pyydän, ei, suorastaan vaa-

   din: älä koskaan, koskaan kerro tästä lapsille. Siten turvaat, et ainoas-

   taan lapsen vaan myöskin oman tulevaisuutesi.

        Oli jouluaatto. Pukki heräsi tapojensa vastaisesti jo kahdeksalta, oli-

    hän sentään kyseessä vuoden tärkein päivä. Joulumuori oli valmistanut

    riisipuuroa koko vadillisen ja piilottanut joukkoon mantelin. Hän tiesi hy-

    vin, ettei mies kuitenkaan ehtisi varsinaiselle joulupuurolle.

        Pukki vaappui verkkareissaan keittiöpöydän ääreen, kauhoi lautasen

    täyteen puuroa ja ryhtyi lappaamaan. Mantelia ei löytynyt. Pukki kauhoi

    toisen annoksen ja pisteli lautasen tyhjäksi. Sama tulos: ei mantelia.

    Kylmä hiki kohosi punakan otsan syville uurteille.

       - Oletko, muoriseni, aivan varma, että laitoit mantelin puuroon?

       - Pidätkö minua ihan tonttuna? Totta kai laitoin!

       - Vaikea uskoa. Olet jo siinä iässä, että valot vintillä alkaa vilkkua.

       - Itse vilkut koko ukko! Parasta, että unohdat koko mantelin ja ryhdyt

         valmistautumaan päivän hommiin. Olet sitäpaitsi jo ihan täynnä.

       - Manteli! En liikahda mihinkään ennen kuin se on suussani! Onko tä-

         mä nyt selvä!

        - Selvä mikä selvä, ei tarvitse huutaa!

         Joulupukki jatkoi siis syömistään. Hän lappasi ja lappasi, kunnes vii-

    meisen lautasellisen viimeisestä lusikallisesta löytyi tuo kaivattu man-

    teli. Pukki otti sen suusta, vääntäytyi pöydästä ja laittoi takan reunalle

    muistoksi sinnikkyydestä. Aivan ähkyissään hän meni valjastamaan

    Petteri Punakuonon ja muut porot matkaa varten. Pukin luottotontut

    Tanttu, Tenttu ja Tinttu kantoivat pulleat lahjasäkit rekeen, mutta yksi-

    kään niistä ei ollut niin pullea kuin pukki.

        Vaihdettuaan verkkarit edustusasuun pukki vaappui pirttiin. Radiossa 

    joululaulujen lomassa Arkus-setä varoitti ihmisiä menemästä järvien

    jäille leudon sään vuoksi. Silloin muori muisti:

       - Kuulehan ukkoseni. Näin yöllä unta, että sinä kelluit ulapalla vatsa

         jäiden keskeltä pönöttäen. Sitten taivaalta laskeutui mantelin muotoi-

         nen alus ja vei sinut mukanaan. Vain jänis jäi avannon reunalle katso-

         maan. Mitä sanot siitä?

        Pukkia eivät unet hetkauttaneet. Hän nauroi:

        - Lahjat kuusen alle tai pukki mullan alle!

         Muori pudisteli päätään ja mutisi:

        - Hullu se on. Hullu, mutta rohkea.

         Pukki vilkaisi seinällä raksuttavaa vitjakelloa.

        - Ei mutta, puheet ja unet sikseen, matka on pitkä ja päivä lyhyt. On ai-

          ka survaista reki liikkeelle.

       - Aja kuin rovasti ja kierrä järvet, etenkin se Jänisjärvi. Jooko?

       - Ilman muuta, muoriseni, ilman muuta!

        Pukki meni talliin ja astui rekeen säkkien sekaan. Hän heilautti kät-

    tään tontuille, jotka vilkuttivat jääden katsomaan valjakon perään.

       - Veljet veikkoiset, sanoi Tanttu. Arvuutelkaamme keskenämme uskal-

         taako isäntämme yli Jänisjärven hurauttaa.

       - Kuulkaatte, urhein kaikista on hän. Kyllä hurauttaa! veikkasi Tenttu.

       - Ei hurauta, virkkoi Tinttu. - Sehän sulaa hulluutta olisi! Viisas on hän.

        Toiset katsoivat Tanttua, joka mietteliäänä rapsutti partaansa.

       - Tuntemuksella vuosisatojen: hurauttaa. Olosuhteiden vuoksi ei pitäi-

         si, mutta pukki pukki on.

        Alkumatka sujui joutuisasti. Mitä kauemmaksi Korvatunturilta kuiten-

    kin edettiin, sitä useammin reen jalakset rahisivat maata vasten. Joulu-

    pukki petti itseään laulaen puolibassollaan: 

       - Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee... lumi alla jalasten, ei lopu mil-

         loinkaan!

       Valjakko saapui Jänisjärven rannalle. Jää oli hennon lumen peittämä

    ja vaikutti hauraalta. Petteri näki heti, ettei jäälle ollut mitään asiaa. Puk-

    ki kyllä muisti Arkus-sedän ja muorin varoitukset, mutta viittasi niille kin-

    taalla.

        - Lahjattomat kiertäkööt! hän tuhahti ja antoi merkin Petterille. - Aat-

          tona ne lahjat jaetaan eikä loppiaisena!

        Punis astui arkaillen jäälle. Se tiesi, ettei pukin tyyliin ollut ennen-

    kään kuulunut riskien kaihtaminen, mutta nyt oltiin todella heikoilla jäil-

    lä. Jänisjärvi oli pituudestaan tunnettu. Jos sen pohjoispää oli tällainen,

    niin mikä sitten olisi tilanne eteläpäässä? Pelkkä ajatuskin puistatti sar-

    via, vaan minkäs teit, pukki oli kuski.

        Jää notkuen ja natisten matkattiin hyvällä onnella yli puolenvälin. Sit-

    ten alkoi tapahtua. Pukki kailotti:

       - Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raik...

        Silloin lahjapaperin paksuinen jää repesi ja reki vajosi veteen. Pukki

    toimi kiitettävää ripeyttä osoittaen ja sai irrotettua hihnat. Porot lähtivät

    uimaan kohti lähintä rantaa. Hänellä itsellään kävi armottoman hyvä 

    tuuri. Muori oli varmuuden vuoksi pirauttanut pelastushelikopterilentäjä

    Simolle ja pyytänyt tarkistamaan onko pukki sittenkin lähtenyt ylittä-

    mään Jänisjärveä. Tämä äkkäsi lähestyvän helikopterin lopettaen tur-

    hanpäiväisen räpiköinnin ja kävi kellumaan aivan kuten joulumuori oli

    unessaan nähnyt.

        Simo piti helikopteria paikallaan ja Vintturi-Ville laski pintapelastaja

    Anssin vaijerin varassa asiakkaan luokse.

       - Kuinkas meillä täällä hurisee?

       - Kiitos kysymästä. Kylpy on kylmä, porot ties missä, lahjat kastuneet

         ja itsevarmuus Jänisjärven pohjassa. Muuten ihan kivasti!

      - No, sehän on hauska kuulla. Jos nyt kuitenkin laitetaan nämä valjaat

         ja lennetään sairaalaan lämmittelemään. Aina tulee uusia aattoja,

         mutta on vain yksi joulupukki.

       - Entäs lahjat? Kuka ne jakaa?

       - Jätetään ne nyt tällä kertaa kellumaan.

       - Tehdään niin. Lasten on hyvä oppia, ettei aina saa mitä toivoo.

       - Pukki puhuu viisaita. Kas noin! Ja sitten mennään!

        Vintturi-Ville nosti kaksikon helikopteriin ja voitiin lähteä kohti Naava-

    niemen sairaalaa. Siellä tiedettiin odottaa joulupukkia, olihan aatto. 

    Häntä hoidettiin ja tehtiin tutkimus. Ylilääkäri Happi kertoi tulokset.

        - Kylmettyminen on sitä luokkaa, että on parasta pistää aatto jäihin ja

          valepukki rekeen. Käykö tämä?

        - Pakkohan se on. Muuten, riisipuuroa tuli lapattua tänä aamuna

          enemmän kuin te määräätte. Olenko mielestänne lihava?

       - Kyllä. Tuon vyötärön ympäri voisi järjestää kiertoajelun.

       - Olisiko teillä antaa resepti siihen?

       - Ottakaa maksu ajelusta, he he. Kai pukki leikkiä ymmärtää? Asiaan.

         Vähemmän puuroa ja rekeä, enemmän rumbaa ja retiisiä. Siinä se.

       - Kuulostaa hyvältä. Olisiko lääkärillä vipata taksirahat?

       Pukki sai käteistä ja teki paluun Korvatunturille. Sen verran Jänisjär-

    ven tapauksella oli vaikutusta, että joulupukki jätti tyystin aattojen koti-

    käynnit. Sen seurauksena keskuudessamme liikkuu nykyään sankoin

    joukoin valepukkeja. Hyvät lukijat, lasten tähden: sshhh...

      

          

   

  ---

• Ping ja Pong30.11.2025 klo 15:14  Kommentoi (0)

   

                         Olipa Kiinassa kumma kriisi

                         loppumaan pääsi sieltä riisi

                         mistä johtunut olisi moinen?

                         kysyy meistä yks ja toinen

   

                         Vastavirtaan kun aikaa soudetaan

                         vastaus siihen meille noudetaan

                         kauas pohjoiseen täytyy mennä

                         eivät etelänkiislat sinne lennä

   

                         Oli pato Xato kuin Kiinan muuri

                         kunnes päättyi siltä hyvä tuuri

                         virhe kuulon aivan pienen pieni

                         turman tuotti kuin kärpässieni

   

                         Oli Ping luukkuvahti ykkönen

                         oli Pong luukkuvahti kakkonen

                         käski Ping: luukku auki läväytä!

                         kuuli Pong: luukku auki räjäytä!

   

                         Murtui pato vesi voimansa näytti

                         tulvalla alleen koko Kiinan täytti

                         ei vesissä peltojen nähty korsia

                         vain puita kelluvia ja sinisorsia

   

                         Vaan missä oli Ping ja missä Pong?

                         oliko määränpääksi tullut Hongkong?

                         ei, ajautuneet eivät merelle saakka

                         painoi kuitenkin nyt vastuun taakka

   

        Padonräjäyttäjät oli pidätetty ja viety Wangin vankilaan. He syyttivät

    toisiaan, minkä vuoksi Ping oli sellissä yksi, Pong sellissä kaksi. "Vapaa-

    ajallaan" miehet kuitenkin pelasivat pingistä. Voitot menivät yleensä tyy-

    liin: Ping Pong Ping Pong.

         Viimein koitti kansakunnan kiihkeästi odottama oikeudenkäynti. Tuo-

    marina toimi ankaruudestaan tunnettu Ding "Hirsipuu" Dong.

       - Ping ja Pong. Mennään suoraan asiaan: syyllinen vai syytön?

       - Syytön, herra tuomari, sanoi Ping.

       - Syytön, herra tuomari, sanoi Pong.

       - Muistakaa valanne tai annan pidättää teidät oikeuden halventami-

         sesta. Yritetään uudestaan: syyllinen vai syytön?

       - Edelleen syytön, herra tuomari, sanoi Ping.

       - Edelleen syytön, herra tuomari, sanoi Pong.

       - Vai niin! Tuomio: vankeutta, kunnes uusi Xato valmistuu. Sitten vuosi

          luukuilla, ei vahteina, vaan tulppina. Oikeus on puhunut.

         Dong paukautti nuijaa kolmesti patoamattomalla energialla ja varti-

    jat kiikuttivat tuomitut takaisin Wangiin, Ping selliin yksi, Pong selliin

    kaksi.

        Kului seitsemän vuotta ja pato valmistui, oli aika lähteä tulpiksi.     

         Yleisön kiinnostus uutta Xatoa kohtaan oli ylitsevuotavainen. Kasta-

    jaisiin saapunutta väkeä oli kerääntynyt padon päälle ja jokiuoman pen-

    kereille enemmän kuin Kiinassa oli lääkäreitä. Patopäällikkö Piu Patong

    piti puheen ja sitten päästiin itse asiaan. Ping ja Pong ängettiin padon

    keskikorkeudella oleviin kuivan puolen sulkuaukkoihin. Ylävirran padot

    avattiin ja vesi alkoi nousta, sitä mukaa myös katsojien innostus. Pa-

    donräjäyttäjien punaiset lippalakit pilkistivät aukoista ja ihmiset vilkutti-

    vat ja "kannustivat" heitä.

        Veden saavutettua aukkojen tason, ei tapahtunutkaan mitään. Hirsi-

    puu oli määrännyt veden puoleiset luukut pidettäväksi suljettuina, kun-

    nes vesi tulisi lakikorkeuteensa. Silloin ne avattaisiin, jolloin syylliset

    saisivat kunnon kyydin ja yleisö korviketta menetetylle riisille. Patong

    kuulutti asiasta kovaäänisellä ja se otettiin riemulla vastaan.

        Vesi nousi rajaan. Aurinko tuli esiin samalla, kun luukut avattiin.

   

                         Ampaisi Ping kuin paukkuriisi

                         ilmojen halki hän ylväänä kiisi

                         myöskin Pong jo matkaan lähti

                         ulvoi mennessään kuin rokkitähti 

   

                        Mutta missä ovat nyt nuo kaksi?

                        arvoitus ikuinen on ratkaistavaksi

                        olisiko vastaus nyt se Hongkong?

                        totuuden tietää vain Ping ja Pong

    

   

   

  ---

• Rits räts!13.11.2025 klo 20:02  Kommentoi (0)

                

        Aamu oli kaunis kuin maalaus vinttihuoneen seinällä. Paavo katseli   

    sitä kuten niin monena aamuna ennenkin. Karitsaa kantava kultahiuksi-

    nen tyttö niityllä valkoisessa leningissään. Jokin taulussa kiehtoi eikä

    hän koskaan kyllästynyt siihen. Alakerrassa Veera ja Ella kiljuivat kirma-

    tessaan huoneesta toiseen. Kohta äiti kutsuisi häntä syömään.

       - Paavoo, syömään!

        - Joo-o!

        Alas tullessaan istuivat toiset jo pöydän ääressä aamiaista nauttien.

    Isä hörppäsi laimennettua appelsiinimehua ja vilkaisi häntä.

       - Kuinkas ne eläinopin kokeet sujuivat?

       - Ihan hyvin.

        Veljensä tuntien Veera veikkasi:

       - Sä saat taas kympin! Susta tulee eläinlääkäri! 

       - Ääh, ne oli helpot, kaikki saa kympin, vähätteli Paavo kättään heilaut-

         taen. Veera oli jäljillä, sillä hänellä oli vakaa aikomus käydä koulu lop-

         puun ja pyrkiä sitten Eläintieteelliseen tiedekuntaan. Siihen oli vielä

         vuosia, mutta kuitenkin.

        Äitiä huvitti niin, että kahvi kupli kupissa.

       - Siinä tapauksessa sinun kuuluu saada yksitoista!

        Aamiaisen jälkeen Paavo haki polkupyörän vajasta ja lähti kouluun.

    Parin kilometrin kohdalla pyörätiellä oli notkelma, jossa haituvainen us-

    va vielä viipyili. Tietä ylittämässä oli joukko kotiloita ymmärtämättä as-

    valtilla vaanivaa vaaraa. Paavo havaitsi kuitenkin ne ajoissa ja toimi ku-

    ten tulevan eläinlääkärin odottaisikin.

   

                                Ohitti yhden ohitti toisen

                                ajoi Paavo mutkitellen

                                henki muiden kotiloiden

                                säilyi kunkin vuorotellen

   

        Kotilovaiheen onnistuneesta hoidosta iloisena hän jatkoi matkaa reip-

    paasti polkien, sillä koulusta ei saanut myöhästyä.

        Tunnit kuluivat hitaasti, kunnes oli viimeisen eli eläinopin vuoro. Sen

    lopuksi opettaja Ele Fanttila palautti kokeet. Mulkoillessaan oppilaita

    harmaasankaisten silmälasiensa ylitse hän hypisteli yhtä koepaperia

    käsissään.

       - Tämän kirjoittaja on todellinen eläinekspertti, niin taitava, että hä-

         nestä kuullaan vielä joskus maamme rajojen ulkopuolellakin. Hän sai

         ainoana täyden kympin. Paavo?

       - Opettaja! huudahti Paavo silmät loistaen ja nousi niin äkisti seiso-

         maan, että pulpetti heilahti.

       - Sinähän asut aivan siinä Oton naapurissa. Hän on tänään poissa si-

         kotaudin takia. Voisitko viedä tämän hänelle?

       - ... To - tottakai.

       - Kiitos. Järjestysmies voikin jakaa loput.

       "Paavo Posteljooni" sai myös omansa: seitsemän plus! Hän nieleskeli

    kasvoilta paennutta verta. Seitsemän plus! Mikä häpeä! Takapulpetin

    Taneli äkkäsi maailmanlopun numeron.

       - Paavo sai seiska plussan! Faija vie sen huomenna täytettäväksi!

        Kaikkien - jopa Fanttilan - nauraessa paineli Paavo luokasta kuin varis

    vastatuuleen.

        Kotimatka sujui syvissä mietteissä: missä meni vikaan? Voiko seiska

    plussan oppilas edes haaveilla eläinlääkärin urasta? Ja mitä sanovat äi-

    ti ja isä? Veera ja Ellakin ovat taatusti pettyneitä isoveljeensä. Jos ei

    kertoisi kenellekään? Ne kysyy kuitenkin. Pitäisikö valehdella? Ei, se tie

    päättyisi sudenkuoppaan. Ainoa vaihtoehto oli kertoa totuus, pelkkä to-

    tuus. Se mikä ei tapa, jättää eloon. Silti Paavoa risoi enemmän kuin kos-

    kaan.

        Näissä tunnelmissa hän saapui kotilovaiheen luokse. Nytkin lukuisat

    kotilot olivat liikkeellä vai olivatko, niin verkkaan ne etenivät. Tällä kertaa

    ei tulevasta eläinlääkäristä ollut tietoakaan.

   

                                Rits räts rits räts

                                päälle pienten ajoi mutkitellen

                                rits räts rits räts

                                henki kunkin lähti vuorotellen

   

      Pahan olon purkauduttua jatkoi Paavo tyytyväisyyden julkea virne kas-

    voillaan ajoa. Oliko hän todella niin paatunut nuorimies, ettei häntä lain-

    kaan kaduttanut? Oliko meissä jokaisessa piilevä pahuuden siemen kie-

    tonut versoillaan Paavon syleilyynsä?

        Kotiin saavuttuaan oltiin siellä, luonnollisesti, kiinnostuneita hänen

    koulumenestyksestään. Isä oli ensimmäinen.

       - Kas, poikani Paavo! Miten kävi? Tuliko kymppi?

       - Ei.

       - Yhdeksän?

       - Ei.

       - Kahdeksan?

       - Ei.

       - Seitsemän?

       - Ja plus.

       - Seitsemän plus! Ja kehtaat tulla ja katsoa isääsi silmiin! Etkö osaa

         edes hävetä?! Parasta, ettei kerrota äidille, hän saattaa järkyttyä.

        Samassa äiti ilmestyi olohuoneeseen.

       - Mitä ei saisi kertoa minulle? Lupaan, etten järkyty.

       - No, jos kerran lupaat, sanoi isä. Käy kuitenkin sohvalle istumaan. 

          Paavo, ole mies ja kerro itse.

         Paavo nielaisi. Vaan ei auta, pakko mikä pakko.

        - Tota noin... mä sain siitä eläinopin kokeesta seit...

          Äiti pyörtyi. Samassa Veera ja Ella tulivat paikalle. Isä otti tilanteen

     hallintaan.

        - Katsokaa tytöt, katsokaa mitä veljeksenne Paavoksi naamioitunut

          paholainen teki äidille!

         Tytöt katsoivat sohvalla retkottavaa äitiä, sitten Paavoa, mutta eivät

    havainneet tässä mitään poikkeavaa. Eli kuten Ella totesi:

         - Hyvin on naamioitunut.

        Aamulla Paavo katseli jälleen maalausta. Se näytti ihan samalta kuin

    ennenkin, jokin oli kuitenkin muuttunut. Lämmin tunnelma, se oli pois-

    sa. Kesti hetken ymmärtää: hän itse oli muuttunut! Isä oli sittenkin oike-

    assa. Ehkei sentään paholainen, mutta hyvää vauhtia menossa siihen

    suuntaan. Esimerkkinä Oton koepaperi, jota hän ei ollut vienyt tälle. Paa-

    von teki mieli repiä se tuhannen silpuksi.

       - Paavoo, syömään!

       - Joo-o!

        Taas olivat toiset jo aamiaisen kimpussa Paavon tullessa pöytään.

  Isä hörppäsi tällä kertaa laimennettua omenamehua ja vilkaisi häntä.

       - Kuulehan, poikani Paavo. Mietittyäni yön yli asiaa, oletan olleeni tur-

         han ankara puheissani. Ei seitsemän - seitsemän plussan - paperi

         tee kenestäkään sarvipäätä. Joten, voisitko antaa isällesi anteeksi?

       - Voisin.

       - Mutta annatko?

       - Samaa perhettä tässä ollaan. Saat anteeksi.

       - Kiitos, poikani Paavo.

        Äiti oli jo toipunut järkytyksestä.
  
       - Sarvipää tai ei, minulle sinä olet aina äidin pikku pyhimys.

        Tytöt olivat olleet poikkeuksellisen vaitonaisia ja tarkkailleet veljeään.

    Anteeksipyynnöstä huolimatta epäilys iti, josko hän sittenkin... isähän

    oli yleensä oikeassa. Veera rykäisi.

       - Paavo, oletko sinä Paavo?

       - Mitä luulisit? Kukas muu!

         Perään nauru kuin hevosen laukka koulun käytävällä toi lisää pures-

    keltavaa aamiaispöytään.

        Kouluun oli mentävä. Paavo polki reipasta vauhtia, kunnes edessä

    oli taas notkelma ja kotilot. Hän hidasti, tarkkuus ei saanut kärsiä.

   

                                Rits räts rits räts

                                pienet alleen pyörä survoi

                                rits räts rits räts

                                polkija raaka riemusta ulvoi

   

        Paavo kiihdytti, laskennon tunnilta ei sopinut myöhästyä. Opettaja Yn-

    näsen tyyliin eivät pyöristykset kuuluneet. Mutta mutta, kiireessä virheet

    kertaistuvat, niin nytkin. Paavon saapuessa risteykseen kävi näin:

   

                                 Ei katsettaan luonut oikealle

                                 vain vähän vilkaisi vasempaan

                                 suoraan ajoi jääden rekan alle

                                 pääsikö paikkaan hän parempaan?

   

        Paikka ei ollut kuin maalaus vinttihuoneen seinällä. Se oli hämärä,

    kosteutta tihkuva luola. Silmien tottuessa Paavo erotti edessään maan-

    siirtokoneen kokoisen, verkkaan huojuvan kotilon. Keltahehkuiset silmät

    olivat suuntautuneet tulijaan. Suupielistä kupliva vihreä lima valui pitkin

    röpelöistä nahkaa leuankärjen sivuille, joista roikkuvat lötköt heilahteli-

    vat kuin tyhjät keinut.

       - Kuvittelitko minut ihmisen kaltaiseksi?

       - En edes tiedä kuka olet.

       - Olen Gastropoda, elämän ja kuoleman tuomari.

       - Mitä tekemistä sillä on minun kanssani?

       - Ettäkö mitä? Sinä veit elämän, sinulta vietiin elämä. Ehkä vaikutin tai 

         sitten en. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, mikä on tuomioni.

        Paavo tiesi olevansa heikoilla. Nöyryydestä ei olisi haittaa.

       - Oli se mikä tahansa, olen ansainnut sen.

       - Pidän asenteestasi. Olet nuori, saat toisen mahdollisuuden.

      - Kiitos.

   

        Paavo nousi hitaasti asvaltille, kuori oli yllättävän raskas. Edellisen

    elämän perusteella hän tiedosti ylitykseen liittyvät riskit. Alikaan ei

    päässyt. Eteneminen jalan lihassupistusten avulla oli äärimmäisen

    vaivalloista, kuin Saharassa soutaisi.

        Puolivälissä huomasi Paavo silmänurkastaan hahmon ilmestyvän

    mäen laelle. Se oli Otto, opettajan lellikki matkalla kouluun. Oli näkö-

    jään taas terve kuin pukki. Lähti seeprakuvioisella polkupyörällään alas

    mäkeä, huomaisiko kotilon keskellä pyörätietä? Kyllä, koska hidasti ja

    katsoi suoraan häneen. Reilu tuo Otto, kympin kaveri! Mutta, mitä se

    nyt... ?

                                                      Rits!

   

   

    

  ---

• Pyrren valinta28.10.2025 klo 03:49  Kommentoi (0)

               

        Ulkoministeri Pyry "Pyrre" Pyörremyrsky istui ministeriaitiossa kan-

    sanedustajia katsellen. Kauden ensimmäinen täysistunto oli alkamassa

    ja kyllä harmitti. Keskusta oli saanut yhden paikan enemmän kuin hä-

    nen vaaleihin perustamansa Suomen valittajien puolue, SVP. Siellä ne

    nyt olivat vierekkäin: keskellä iloiset, jopa riehakkaat kepulaiset ja oike-

    alla kuin etikkaa särpineet valittajat. Pyrren mielestä iloiset ihmiset ovat

    tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin eivätkä siten saa kehitystä aikaan.

    Sen sijaan valittajat ovat yhteiskunnan mehiläisiä, joiden jokainen sii-

    venisku tuottaa hunajaa. Ne ruokkivat kennolle kykenemättömät ja tar-

    joavat lisäksi sen makeuden, jonka ihminen tarvitsee jaksaakseen räm-

    piä tässä elon hetteikössä.

        Pyrre oli entinen television meteorologi ja kova valittamaan kaikesta,

    siis ihan kaikesta. Seuraava tapaus oli johdattanut hänet tekemään poli-

    tiikkaa aitiopaikalta käsin.

        Raitiovaunussa oli aamulla - voisi sanoa - vietävästi matkustajia. Py-

    säkillä lappasi väkeä enemmän sisään kuin ulos. Pyrre oli yksi tulijoista.

        - Onpas täällä ahdasta! Mennäänpä siellä käytävällä eteenpäin, että

          kunnon ihmisetkin mahtuu! Laihduttakaa, niin jää tilaa muillekin! On

          se kumma, kun pitää väkisin tulla ahtautumaan julkiseen kulkuneu-

          voon! Sietämätön kuumuus ja hien katku, hävetkää! Peseytykää jos-

          lue tai hankkikaa auto! Miksi jono ei etene, kutsutaanko poliisi?!

        Kuljettaja R. A. Tikka sai tarpeekseen.

       - Onko siellä takana joku Hiihtoliiton mies, kun niin monologia pitää?!

       - Suksi suolle!

       - Kukas sitten tätä vaunua ajaa?!

       - Kuka vaan, idioottikin osaa ajaa ratikkaa!

       - Sepäs sattui, tulkaa siinä tapauksessa tänne!

       - Pidä äijä ratikkas!

        Pyrre kertoi työpaikan taukohuoneessa ihmisten huonosta käyttäyty-

    misestä ja ihmetteli kuinka liikennelaitoksella oli varaa pitää palveluk-

    sessaan niin törkeää kuljettajaa.

       - Ilman mitään syytä nimitti sinua idiootiksi! päivitteli säähavaintopal-

         lojen lähettäjä Pilvi Roswell.

       - Ja matkustajat käskivät laihduttamaan, vaikka juuri viime viikolla lii-

          tyit Painonvartijoihin! hämmästeli ilmastonmuutoksen erikoistutkija

          Helle Pakkanen.

       - Ja peseytymään, vaikka olet syntynyt saunassa, tiesi lämpömittarei-

         den huoltovastaava Elo Hopeainen.

       - Hiihtoliiton mies? Sinulle ainoa latu on katu, sekin vain kesällä, totesi

         tuulentutkija Tuuli Paine-Erola.

       - Sen vaan sanon, sanoi Pyrre, että yritin vain olla kaikille rakastava lä-

         himmäinen ja mitä sain palkaksi? Pilkkaa ja ylenkatsetta!

       Pöydän ympärillä vallitsi hetken hiljaisuus. Työtoverit tiesivät hänen

    olevan kova ei ainoastaan valittamaan vaan myös kääntämään ja vään-

    tämään asiat oman edun mukaisiksi. Meteorologi Ukkonen sinkautti sa-

    laman pöytään.

       - Ettei vaan olisi niin, Pyrre, että se olitkin sinä, joka aiheutit tuon koko

         hässäkän siellä raitiovaunussa?

       - Minä? Kuinka voit edes kuvitella tuollaista?! En koskaan valita mis-

         tään, en ilman syytä enkä muutenkaan!

        Taas vallitsi hetken hiljaisuus. Pöydän yli vaihdettiin totisuutta yllä-

    pitäviä katseita, kunnes kesäapulainen Suvi Aamurusko purskahti hele-

    ään nauruun. Silloin jokainen vapautti sisäisen minänsä ja huoneen

    täytti raikas, ilmaa puhdistava naurumyrsky. 

        Sen tauottua tunsivat työtoverit kuitenkin myötätuntoa Pyrreä koh-

    taan ja pyysivät anteeksi käytöstään. Tämä oli ehtinyt ajatella.

       - Mitäs tuosta, oikeassahan te olette. Minä olen valittaja, oikea valit-

         tajien kuningas. Se minä olen.

        Salama voi lyödä kahdesti samaan pöytään. Ukkosella välähti.

       - Sinä sen sanoit! Mutta ei kuningas, vaan puheenjohtaja! Perusta puo-

         lue, Suomen valittajien puolue, SVP! Mitä sanot?

       - Puolue? Minä?... Tuossa on kyllä ideaa, mutta enhän...

       - Älä ala valittaa! Pistä hyrskyn myrskyn!

       - No, jos minä sitten...

        Toiset taputtivat innoissaan, SVP sai heti kannatusta! Johtaisiko se 

  Eduskuntataloon vai pilvilinnaan, sitä eivät osanneet ennustaa meteoro-

  logitkaan.

        Vaalit pidettiin ja Suomen valittajien puolue saavutti myrskyisän suo-

  sion kohoten samantien eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi.  

  Lienee turha edes mainita, että Pyrre oli vaalien ääniharava. 

        Nuija paukahti kolmasti.

       - Kyselytunti alkakoon! ilmoitti puhemies Niilo Nuija. Ensimmäisenä

    pääsi ääneen Aino Altavastaaja, SVP.

       - Arvoisa... herra puhemies. Kansanedustajien ja ministereiden palkki-

         ot ja kulukorvaukset ovat jääneet pahemman kerran jälkeen yleisin-

         deksistä. Siksi ehdotammekin niiden nostamista sellaiset maltilliset

         viisikymmentä prosenttia. Tämä on ymmärryksemme mukaan myös

         kansan syvien rivien toive ja tahtotila, joten asialla on kiire.

       Kannatetaan-huudot kiirivät yli puoluerajojen ja kerrankin valittajilla ei

    ollut mitään valittamista. Nuija kopautti nuijaa.

       - Hiljaa! Valtiovarainministeri Pihilä, sanokaa jotain.

       - Arvoisa... herra puhemies. Budjetti on tiukka, mutta eiköhän näin tär-

         keä asia saada mahtumaan sen puitteisiin ja pikaisesti.

       - Seuraavana on vuorossa Paavo Pohjasakka, SVP. Olkaa hyvä!

       - Arvoisa... herra puhemies. Viime aikoina on kansalaisia valvottanut

         unilääkkeiden hintojen nousu ja verovähennyskelpoisuuden alenema.

         Kysynkin nyt teiltä, oikeusministeri Kepuli, onko oikein, että vähäväki-

         seltä kansanosalta viedään sen viimeisetkin unenrippeet? Ja jos ei, 

         niin mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä?

       - Oikeusministeri Kepuli, sanokaa jotain.

       - Arvoisa... herra puhemies. 

        Tässä kohtaa Pyrre nukahti. Unessa hän oli peruskoulun ensimmäi-

    sellä luokalla maantiedon tunnilla. Opettaja Valto "Golf" Virta pyysi Pyr-

    ren luokan ja Euroopan kartan eteen.

       - Näytätkö Pyry meille missä on Andorra?

        Andorra! Hän oli luullut, että opettaja pyytäisi näyttämään Suomen

    tai korkeintaan Ruotsin tai Norjan. Andorra kuulosti joltain käärmeeltä.

    Korvissa humisi ja silmissä sumeni, kohta koko luokka nauraisi hänelle

    ja Golf pistäisi nurkkaan häpeämään. Siinä Pyrre seisoi karttakeppi kä-

    dessään toivoen olevansa missä tahansa muualla. Lukiko joku keiju hä-

    nen ajatuksensa, sillä ympärille muodostui pilvi, joka kuljetti hänet avoi-

    mesta ikkunasta hohtavan siniselle taivaalle . Golf ja oppilaat riensivät

    ikkunoihin katsomaan, kun Pyrre tuli esille ja osoitteli karttakepillä vuo- 

    roin aurinkoa ja vuoroin pilveä.

        Pyrre hätkähti. Työministeri Tapio "Lapio" Kortisto ravisti häntä olka-

    päästä.

       - Herää, yleisökysymys sinulle.

       - Mitä ne haluaa tietää?

       - Mikä on huonointa ulkoministerin työssä?

       - Mistä minä tiedän, vastahan tässä aloitettiin.

       - Kyllä sä keksit, sano vaan jotain.

        Pyrre nousi hitaasti seisomaan kravattia kohennellen.

       - Arvoisa... herra puhemies. Kukaan ei halua olla ulkoministeri sateel-

         la. En minäkään.

        Vastaus herätti hilpeyttä kuulijoissa, jopa suoranaista naurua. Nuija

    kopautti nuijaa.

       - Hiljaa!... Ministeri Pyörremyrsky?

       - Paikalla.

       - Kehotan teitä suhtautumaan vast'edes asiaankuuluvalla vakavuudel-

         la esitettyihin kysymyksiin. Päästän teidät tällä kertaa suullisella va-

         roituksella. Mutta hävetkää! Ja pysykää hereillä!

       - Arvoisa... herra puhemies. Aina ollaan valittamassa, vaikka paras-

         taan yrittää. Mikään ei kelpaa.

        Istunnon jälkeen Pyrre siirtyi jatkamaan istumista eduskunnan kahvi-

    laan. Siinä Presidenttiä ryystäessään ja pumpernikkeliä mutustaessaan

    hän pohdiskeli poliittisen elämänsä näkymiä. Horisontissa tummat pil-

    vet lähestyivät Arkadianmäkeä. Ja sillä hetkellä, kun kädessä oli jäljellä

    enää nikkeli, tiesi Pyrre sen minkä jo uni oli näyttänyt: takaisin meteoro-

    logiksi - ja hyvän sään aikana!

         Kuin itse aurinko laskeutui Pyry "Pyrre" Pyörremyrsky alas Eduskun-

    tatalon portaat. Pilvilinna oli haihtunut.

   

   

       

  ---

• Vuori11.10.2025 klo 03:45  Kommentoi (0)

   

                  Niin usein ovat lumet vierineet

                  ja kohtaloonsa monet kierineet

                  eivät kyyneleeni rinteitä kastele

                  toivon älä sinäkään niillä astele

   

                   Ilman lupaani täällä kansa kulkee

                   äänet vaarojen korviltaan sulkee

                   oloilla ankarilla kiipeilijät haastan

                   kupeilta jäisiltä heidät alas raastan

   

                   Harvat huipulle päässeet raukat

                   yllä päänne liitää tuonen haukat

                   eivät nekään teitä täältä päästä

                   ei vuori tämä ainoaakaan säästä

   

                    Olet viisas jos pysyt tasolla mullan

                    muuten kieritän sut kuin lihapullan

                    alas rotkoon jäät railoon jäätymään

                    halu huipun tulee sinne päätymään

   

                  - Oi kerro vuori miks' niin julma oot

                    kysymys tuo sekä muut kaikukoot

                    ympärillä jokaisen maailman vuoren

                    astuessa ihmisen päällä maankuoren

   

   

   

  ---

• Syväryppy2.10.2025 klo 16:35  Kommentoi (0)

   

        Annabella irvisti. Kauniit mantelinmuotoiset silmät kapenivat viiruiksi.

    Hän oli kolmekymppinen ja rypytön. Ennen häntä oli kehuttu, jopa ka-

    dehdittu kuulaan sileän ihon vuoksi. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet ja

    rypyt tulleet muotiin. Mitä vanhemmalta ja kulahtaneemmalta näytti, si-

    tä parempi. Naiset jonottivat rahatukot käsissään puoskareiden vas-

    taanotoille, joissa heihin ruiskutettiin rypistysaineita vaahtopäisen tikan

    tahtiin. Monet oikasivat itsensä leikkauspöydälle pysyvämpien tulosten

    toivossa. Oli myös lievempiä keinoja vauhdittaa luonnollisen ikääntymi-

    sen merkkejä. Etenkin köyhemmän kansanosan keskuudessa ryppyvoi-

    teet olivat suuressa suosiossa.

        Annabella ei ollut köyhä, joskaan ei rikaskaan. Hän oli toiminut keittiö-

    kalusteyhtiö Vispilän sisäänostajana kymmenen vuotta. Vanhat meriitit 

    eivät paljon painaneet johtaja K. Attilan pyytäessä käymään toimiston

    puolella.

       - Tuota, tuota... arvaatte varmaan, neiti Siloposk, miksi seisotte siinä

         nyt. Katsokaas, nykyään arvostetaan - ei nuoruutta - vaan iän tuomaa

         tietotaitoa ja kokemusta. Ulkonaisesti ne ilmenevät elämän kasvoille

         jättäminä jälkinä, joita myös rypyiksi kutsutaan. Teillä en parhaalla

         tahdollanikaan kykene sellaisia havaitsemaan. Näin ollen, neiti Silo-

         posk, toivon hartaasti, että ette pidä minua ryppyotsaisena vanhana

         miehenä, kun sanon teille: olette vapautettu yhtiön palveluksesta.

       - Vapautettu? Siis erotettu, potkittu pihalle kaiken sen jälkeen mitä

         olen tehnyt Vispilän hyväksi! Oletteko tullut hulluksi?!

       - Johtokunta on yksimielisesti antanut siunauksensa tälle, älkää siis

         ryhtykö ryppyilemään. Olkaa hyvä ja poistukaa!     

       - Herra johtaja, anteeksi, antakaa minulle vielä tilaisuus jatkaa. Olen

         valmis tekemään mitä tahansa!

       - No, hyvä on. Saatte kuukauden aikaa osoittaa uskollisuutenne Vispi-

         lälle. Mikäli silloin olette ryppyisempi kuin... kuin minä, niin voitte jää-

         dä. Muussa tapauksessa: arrivederci, neiti Siloposk!

       - Kiitos, herra Attila, ette tule katumaan!

   

        Myyjä katseli asiakkaan siloisia kasvoja. Naama kurttuun kuukaudes-

    sa! Se ei onnistuisi perusvoiteilla. Hän kumartui ja otti purkin tiskin alta.

       - Kas tässä, Syväryppy, rankista rankin. Vain teille. Takaamme tulok-

         sen tai rahat tuplana takaisin. Miten on, pannaanko pakettiin?

        Annabella pyöritti purkkia käsissään. Etiketin kasvokuva naisesta, jo-

    ka oli kuin puimurin alle jäänyt haitari, oli kyllä puoleensa vetävä. Ja hin-

    ta sai ainakin otsanahan rypistymään. Pistokset ja leikkaus eivät tulleet

    kysymykseen, joten...

   

        Illalla Annabella aukaisi purkin. Ummehtunut lehahdus ja ruskeanvih-

    reä mönjä nostivat odotukset korkealle. Sieraimet väristen hän laittoi

    nokareet poskille, leualle ja otsalle levittäen ne kasvoille sekä kaulalle.

    Kiihtyvä kihelmöinti kertoi kehityksen käynnistyneen. Se tuuditti hänet

    rauhalliseen, syvään uneen.

        Aamulla Annabella katsoi peiliin. Voide oli imeytynyt pois ja lukuisat

    hiuksenhienot uurteet risteilivät poskilla. Silmänurkkien rotan raapaisut

    ja amorinkaaren kuivuneet joenuomat kehystivät hurmaavaa hymyä, jo-

    ka pitkästä aikaa vieraili hänen kasvoillaan. 

       - Voiko tämä olla totta?! Paras aamu ikinä! 

   

         Kaksi viikkoa Syväryppyä käytettyään hän tapasi kaupungilla entisen

    luokkatoverinsa Liisa Länkiahon.

       - Hei Lissu! 

       - Ei mutta, sehän on Annabella! Pitkästä aikaa! En ollut tuntea, olet jo-

         tenkin, miten sen nyt sanoisi... erilainen.

       - Minäkö?

       - Sinä sinä! Kuinka ihanat rypyt! Annas kun oikein katson. Vau, ei aino-

         astaan pitkät, vaan myöskin hurjan syvät! Voi sinua onnen potkimaa!

         Miten ihmeessä olet saanut nuo?! Kerro heti!

       - Öö... niinhän se on, että elämä koulii, elämä koulii!

       - Totta. Olit jo koulussa edellä meitä muita. Ymmärrän kyllä, että halu-

         at pitää salaisuuden vain itselläsi. Ei voi mitään. Kateeksi käy!

          

        Kuukausi oli tullut täyteen ja Annabella meni tapaamaan johtaja Atti-

    laa. Hän oli ottanut viimeiset kaksi viikkoa virkavapaata keskittyäkseen

    ainoastaan tähän loppuelämän kannalta ratkaisevaan päivään. Anna-

    bella oli ostanut lisää Syväryppyä ja käyttänyt sitä enemmän kuin edus-

    kunnan puhemies nuijaa. Hän oli myös valvonut ahkerasti saadakseen

    kaupungin synkimmät silmäpussit. Hiuksetkin olivat harventuneet ja

    harmaantuneet.

        Sihteeri kurkisti ovelta.

       - Täällä on henkilö, joka väittää olevansa Annabella Siloposk. 

       - Päästä sisään. Olen odottanut häntä.

        Annabella astui toimistoon. Samalla hetkellä, kun katseet kohtasi-

    vat sai Attila sydänkohtauksen. Tultuaan tajuihinsa kolmannen sydänis-

    kurin lyönnin jälkeen, hän osoitti vapisevalla sormella Annabellaa.

       - Antakoon ihmiskunta minulle anteeksi, olen luonut hirviön!

        Tapaus pääsi television uutisiin. Elokuvayhtiö Pako ja kauhu otti yh-

    teyttä potkut saaneeseen Annabellaan ja tarjosi pääosaa elokuvassa

    Mustasuon hirviö. Jostainhan se leipä oli kiskottava, niin miksei sitten

    suosta. Hänestä tuli vuosien saatossa yksi kauhufilmien kirkkaimmista

    tähdistä, jonka loisto kesti vielä kauan sen jälkeen, kun Vispilän viimei-

    nenkin mainosvalo oli sammunut.  

  
            

   

  ---

• Rapsutin karhua10.9.2025 klo 04:10  Kommentoi (0)

   

                            Katsokaatte kulkevi tuolla mies

                            salametsästäjä kurja kukaties

                            varmaan nytkin katalia aattelee

                            eläimiä metsän tuoneen saattelee

   

        Luonto ei ole lähellä sydäntäni, vaan sydämessäni. Sen vuoksi kuljen

    taas syksyisen metsän siimeksessä. Puut, kasvit, vedet ja eläimet. Jo-

    kainen tarvitsee niitä, ja jollei, on jossain vikaa. Kesän tehdessä kuole-

    maa, pukeutuu luonto hautajaisiinsa värikkäämmin kuin eläessään.

   

                           Tokko ihastelee syksyn tuskaa

                           karjuvan kuulee karhun tuskaa 

                           rientää suuntanaan ääni tuo

                           miekkonen halju saaliin luo

   

        Karhunraudat, niin arvelinkin. En hyväksy metsästämistä, etenkään

    tällaista. Ansan asettaja pitäisi tuomita kokemaan julkisesti miltä itses-

    tä tuntuu. Se olisi pieni askel ihmiselle, mutta suuri herätyshuuto ihmis-

    kunnalle. Ainoa ansa, jonka hyväksyn, on Ansa Ikonen.

   

                             Tassua pinteestä karhu nykii

                             tilannetta hetkisen mies rykii

                             asetta hänellä ei olekaan lain

                             mieli avulias mukanaan vain

   

        Mikäs äijä siinä seisoo? Helppoahan se on lähestyä, kun toinen on

    koipi raudoissa. Muutoin tyyppi säntäisi kiljuen pitkin metsää. Ensin lai-

    tetaan ansa ja sitten tullaan nauttimaan kärsimyksistä. Tule vielä muu-

    tama askel ja tempaisen suolet oksalle roikkumaan.  

   

                            Varoen mies viereen karhun siirtyy

                            luotto ihmiseen sen silmistä piirtyy

                            taitaa ressukka ymmärtää aikeen jalon

                            nähdäänkö syttyvän ystävyyden valon?

   

       - Tui tui, kiltti nalle. Annas, kun setä auttaa.

        Rapsutan samalla sen korvantaustaa, se näyttää pitävän siitä. Kumar-

    run tutkimaan rautoja lähemmin. Yllättäen karhu käännähtää ja tempai-

    see suolet oksalle roikkumaan. Katselen siinä maatessani taivaalle, jos-

    sa pieni pilvi lipuu suoraan yläpuolella ja nousen kyytiin.

                                         Mitäs rapsutin!

   

   

  ---

• Lumimies24.8.2025 klo 06:41  Kommentoi (0)

   

        Oli keskiyö. Istuin Kalmakosken aseman ainoalla penkillä lumihiuta-

    eiden putoillessa hiljalleen kuun valaisemille kiskoille. Laiturilla ei ollut

    muita junakyydin tarvitsijoita. Oliko minunkaan ollut viisasta tulla

    näin pohjoiseen? No, halusin vaihtelua ja sitä myös sain.

        Aikataulun mukaan junan saapumiseen oli vielä tunti. Kerrankin olin

    kunnolla ajoissa paikalla. Asemarakennus oli pimeänä, mutta penkin ta-

    kaa kaareutuvan pylvään lampussa paloi valo. Kääriydyin sen kelmeään 

    syleilyyn enkä tuntenut kylmää. Ah, kohta pääsisin pötköttämään peh-

    meälle laverille, toki ravintolavaunun kautta koukaten. Oikeastaan, pikku

    nokoset tekisivät odotellessa varmaan hyvää. Viimeistään junapilli he-

    rättäisi minut, joten ei kun airot veteen ja höyhensaarille soutamaan.

        Aamun valjetessa taidemaalari S. I. Welling oli hiihtolenkillään koiran-

    sa Rembrandtin kanssa. Kova pakkanen ei toiminut esteenä tälläkään

    kertaa. Ohittaessaan käytöstä poistettua Kalmakosken asemaa sai 

    Rembrandtin haukahdus hänet katsomaan kuonon osoittamaan suun-

    taan. Glasarit olivat jääneet kotiin, mutta näytti siltä kuin lumi olisi muo-

    toillut aseman penkille makaavaa ihmistä esittävän patsaan. Welling

    hiihti sen luo ja kuten oli arvellutkin, lumi oli käyttänyt elävää mallia. Ko-

    keiltuaan pulssiani hän totesi sielun nousseen taivaan junaan. Welling

    otti anorakin taskusta lehtiön ja luonnosteli kevyin vedoin seuraavan

    taulunsa aiheen.

        Viikon päästä minulla oli tilaisuus nähdä Lumimies valmiina ja - pak-

    ko myöntää - pidin siitä, pidin paljon.

        Edellä kerrotun olen kirjoittanut meedio Pluton kautta. Lämpimät

    kiitokseni hänelle ja sinulle, joka luit tämän. Nähdään!

   

   

  ---

• Rikkauden harhat11.8.2025 klo 06:32  Kommentoi (0)

   

    - Anders, ihmettelet varmaan miksi soitan sinulle keskellä yötä?

    - Javisst! Miksi soitat minulle keskellä yötä?

    - Koska olen kirjoittanut runon. Haluatko kuulla ?

    - Naturligtvis! Pistä tulemaan.

   

                       Taas kerran äärellä pöydän

                       mietin kuinka onnen löydän

                       rikkaus minut köyhäksi saa

                       hait veren jo kohta vainuaa

   

    - Siinä ensimmäinen säkeistö. Herättikö se mitään ajatuksia?

    - Javisst! Uit syvissä vesissä, Jaakko, mutta sellaista elämä joskus on.

    - Totta puhut. Haluatko kuulla lisää?

    - Säkert!

   

                       Sormin ahnein seteleitä ketään

                       pelosta menetysten öisin herään

                       asuu tyhjyys alla kovan kuoren

                       kohta muserrun alle rahavuoren

   

    - Anders, onko sinulla ilmennyt tällaisia tuntemuksia?

    - Javisst! Ei ehkä samassa mittakaavassa, mutta kuitenkin.

    - En olisi arvannut. Olet aina niin viileän ah... Jatketaanko?

    - Absolut!

   

                       Kadehtii köyhät kuninkaana pitää

                       teen mitä vaan se menestystä itää

                       hyväosaisetkin tahtoo minuksi tulla 

                       kaikki paremmin muka olisi mulla

   

    - Anders, tiedätkö mitä ihmisen ainoastaan on syytä kadehtia?

    - Mitä ihmisen ainoastaan... Nej, jag vet inte.

    - Kiveä. Sillä ei ole ongelmia. Se on aina vaan - kivi.

    - Du pratar klok. Men, Jaakko, kuinka runo jatkuu?

   

                       Ratkaisun oivan olen keksinyt

                       paljastaa haluan sen teille nyt

                       jos rikkaus kerran köyhäksi saa

                       köyhyys rikkauden silloin tarjoaa

   

    - Mitä tuumaat tästä ideasta?

    - Ja... visst. Tuota, oletko aivan tosissasi?

    - Kyllä, tähän on tultu.

    - Jasso, kertoisitko tarkemmin?

   

                       Kaiken myyn annan rahat pois

                       vaatteet päälle vain jäädä vois

                       teitä köyhyyden näin kulkuni käy

                       kera kroisosten ei mua enää näy

   

    - Jaakko, me emme siis enää tapaa?

    - Siltä se nyt vahvasti näyttää.

    - Päättyikö runokin?

    - Yksi säkeistö vielä.

   

                        Metsässä makaan havumajassain

                        on aatokset runon vain seuranain

                        kenties kirjan vielä kerran julkaisen

                        ja harhat rikkauden sillä puhkaisen

   

    - Anders, voinko kuitenkin soittaa sinulle, jos tulee tiukka paikka?

    - Javisst! Vaikka keskellä yötä!

   

   

  ---

• Vaivaiskuusi26.7.2025 klo 04:26  Kommentoi (0)

   

       - Äiti, äiti, isä tulee!

       - Voi kun kiva. Onko hänellä jotakin mukanaan?

       - Saha, isällä on saha.

       - Eikö mitään muuta?

       - Jotain luutaa se roikottaa toisessa kädessä.

       - Luutaa? Annahan, Liisa, kun äitikin katsoo.

        Äiti siirtyi lieden ääreltä ikkunaan ja totta, kyllä se luudalta näytti, sel-

    laiselta varrettomalta risuluudalta. Liisan veljet, kaksospojat Eero ja Kal-

    le, riensivät hekin ikkunaan joulukuusen saapumista katsomaan.

       - Saako noin pientä edes kaataa? kysyi Eero vinosti hymyillen.

       - Mahtoi kaatua ryskyen! totesi Kalle ja nauroi päälle.

       - Kuulkaas lapset, sanoi äiti isän kopistellessa kuistilla lumia saap-

         paistaan. - Onhan se kitukasvuinen, mutta isällä on kipeä selkä ja

         polvet paukkuu pakkasella. Olkaa siis kilttejä näin joulun alla ja sano-

         kas jotain myönteistä siitä luu... kuusesta. Eikös niin?

       - Joo joo, äännähtivät pojat yhteen ääneen.

        Ovi avautui ja isä astui pirttiin kuusen kanssa.

       - Terveisiä metsästä! hän toivotti ja pyöräytti vaivaiskuusta lattialla lat-

    vasta pitäen. Joulupukin nutun paksuinen hiljaisuus laskeutui pirttiin.

    Äiti kääntyi Liisan puoleen.

       - Eikös olekin... hieno?

        Liisa oli hetken hiljaa, heläytti sitten silmät säihkyen:

       - Pieni on kaunista! 

        Mikä esitys tuon ikäisellä! Vaan mitä tuumasi Eero?

       - Pieni kyllä, mutta että kaunis?!

        Kalleltakin löytyi mielipide:

       - Se pitäisi viedä kasvatuslaitokseen!

       - No, mutta pojat! torui äiti. - Nyt menette pesemään suunne ja sitten

         tunniksi komeroon. Mars Mars!

        Äidin äänensävy oli sen verran tiukka, etteivät pojat tavoistaan poike-

    ten inttäneet vastaan. Isä oikaisi sohvalle selkäänsä ja nykylasten kiittä-

    mättömyyttä valitellen. Liisa peitteli hänet viltillä. Pian kuorsaus hiveli

    hirsien tilkkeitä peittäen alleen komeron ajoittaiset naurunpurskahduk-

    set.

         Illalla syötiin pöydän ääressä kuitenkin kaikessa sovussa. Viaton pik-

    ku kuusi seisoi yksin nurkassa kuin koristelemattomuuttaan häpeillen.

    Muun muassa kynttilöiden, kultalankojen ja konvehtien aika olisi vasta

    seuraavana päivänä. Ja lahjojen paikka oksien alla tietysti!

        Koitti keskiyö. Perhe oli käynyt nukkumaan ja pirtissä oli hiljaista kuin

    hiirten lepokodissa. Vain yksi oli hereillä: vaivaiskuusi, tuo päivällä niin

    surutta solvattu. Metsässä olivat toiset kuuset humisseet halveksuvasti

    ja nyt lapset, joita se varta vasten oli tullut ilahduttamaan, olivat ilkku-

    neet sitä. Jokaisella on määränsä, kukaan ei kestä ikuisesti. Oli tasoi-

    tuksen aika!

        Narahti runko, liikahtivat oksat, latva hiukan kohosi. Kasvoi runko, pi-

    tenivät oksat, kurkihirttä latva tavoitti, kohta koko pirtin kuusi täytti. Ja

    kuin sormilla ahnailla seiniä tunnusteli, vahvistumistaan odotti, käsillä

    väkevillä hirret tieltään työnsi. Mökistä sortuvasta väki kauhuissaan pa-

    keni.

        Aamu valkeni ja perhe heräsi saunassa, kaikki olivat pelastuneet. He

    menivät pihalle katsomaan yöllisen näytelmän tulosta. Se oli hirsien su-

    ma, kuin jättiläisen anturan painama, hävityksen häpäisemä. Karmea

    käsikirjoitus, vielä karmeampi toteutus. Kukaan ei taputtanut.

        Naapuri oli soittanut hätäkeskukseen ja poliisi vei isän. Äiti syytti jäl-

    jettömiin kadonnutta vaivaiskuusta. Tutkijalautakunta oli eri mieltä ja

    äiti vietiin Hourusuon mielisairaalaan. Lapsiakin vietiin: Liisa ja Eero si-

    jaisperheeseen Kaunialaan ja Kalle kasvatuslaitokseen.

        Keväällä kunta lunasti tontin ja se raivattiin sileäksi. Nykyään paikalla

    kasvaa ruohoa ja vain yksi puu - vaivaiskuusi.

   

   

   

  ---