Blogi - Riitta-mummi - Ihmiset - Älypää ilmaiset nettipelit ja tietovisat

Blogin nimi: Sielun kaivo

Blogi aloitettu: 14.5.2024
Blogimerkintöjä: 126 kpl
Avainsanat: armo, totuus, synti, ja, katumus kpl

• Kärsiminen vai kärsimättömyys9.6.2024 klo 19:26  Kommentoi (0)

  Olen sukujuuriltani nopeatempoinen ja kärsimätön luonne. Kun muistan isäni monet hermostumiset hämäläisen vävynsä toimiessa omaan tahtiinsa, olen todennut olevani 'isäni tytär'.

  Kun olen geeneissä perinyt nämä nopeus- ja kärsimättömyysominaisuudet olen ollut monissa pulmatilanteissa, joissa on ollut opittava 'painamaan jarrua' silloin kun kaasujalkaa polttelee.

  Raamatun henkilöistä Pietari on minulle läheisin, ymmärrän häntä oikein hyvin. Impulsiivisesti olen tehnyt monet mokat ja joutunut itkemään katumuksen kyyneleitä.

  Nöyrtyminen olikin ensimmäisiä asioita joita halusin opetella Mestari Eckhartin Sielun kaivo-teoksen pohjalta.

  Kaivoa olen tyhjentänyt liki neljäkymmentä vuotta. Onko kaivoni vesi kirkastunut, ei ole itseni arvioitavissa.

  Tunnen ja tiedän kuinka elämäni on helpottunut kun en enää 'polta päreitäni' jokaisesta  poikkipuolisesta sanasta. Argumentoida voi ilman riitaakin, olen oppinut.

  Ihmisen hyväksyminen sellaisenaan on Kristuksen esimerkillään opettamia ensimmäisiä juttuja.

  Raha, etenkin sen kokoaminen ilman hyvää motiivia on pahasta. Ahneus on etenkin vanhojen ihmisten synti.

  Omastaan antaminen , hyvän jakaminen olisi ihanne, mutta ei se ole, ei niillekään joiden velvollisuus olisi viran puolesta heikoista huolehtiminen.

  Politiikkaan osallistuminen ei ole synti, mutta vihaaminen on. Missä raja kulkee, opii jokaisen pohtia omalla kohdallaan.

  Yhteisten asioiden hoito on vastuunkantoa ja siihen osallistuminen on kiitettävää.

  Tänään valitaan Europarlamentti. Mielipide-erot saattavat olla hankaloittamassa , sillä Ukrainan pyrkiminen EU hun jakaa eräät maat kauas toisistaan. 

  Takaisin kärsimiseen ja kärsimättömyyteen. Olen ihan itse väsyttämässä itseäni tälla vauhdilla jota nyt pitää,. On muka seurattava yleisurheilun EM-kisoja, pelattava Älypään pelejä sekä leikittävä sanaleikkejä Ketjut-osiossa. Ja, käyn vielä kirjoittamassa entisellä rakkaalla foorumilla tapaamassa tuttuja ja vaihtamassa ajatuksia ruoanlaiton, politiikan ja kulttuurin alueilla.

  ' Oma suu tikanpojan surma'  sopii minuun ahkeraan naputtajaan.

  Itselleni : Muista levätä, hiljenny rukoukseen, hallitse ajankäyttösi, ja ole välillä aivan hiljaa Herran edessä !

   

  R-m

  ---

• Tällä tiellä6.6.2024 klo 16:41  Kommentoi (0)

  Usko, uskominen Kristukseen ja Kolmiyhteiseen Jumalaan on ja ei ole yksinkertainen asia. Lapsenusko on se yksinkertainen, ja sellaista se saisi olla kaikilla. Luottamus.

  Uskovat, ei uskovaisten nimeä käyttäät, ovat mieluummin hiljaa uskostaan. Uskovainen-nimi ei minuunkaan sovi, ja sen nimiset eivät minua minäkään pidä ! Olen armosta pelastettu, en omien tekojen kautta.

  Sitten on tällaiset rohkeat vaeltajat jotka myös puhuvat ja kirjoittavat uskostaan. Meitä sanotaa ylpeileviksi, mutta toivoisin aina kuulvani nöyriin.

  Etenkin tällainen vanha ihminen, jonka teot lähimmäisten hyväksi ovat jo hyvin vähissä, käyttävät puhumisen tai kirjoittamisen kykyään.

  Herran käskyä, Menkää ja tehkää kaikki maailma... ei ole minulle annettu. En koe enkä ole kokenut lähetyskäskyä itselleni annetuksi. Tuen lähetystyötä kyllä, ja rukoilenkin sen puolesta että koko maailma pelastuisi.

  Äitinä olen aina kokenut olevani jos en epäonnistunut, mutta en ainakaan ihanneäiti. Mummina jo aloin ymmärtää pienen lapsen maailma, ja nyt jo pitkään olen saanut hoidella neljättäkin polvea.

  Se rakkaus jota Kristus on osoittanut minua kohtaan, on vaikuttanut minussa lapsirakkautta. Olen saanut iloita iltarukouksista yhdessä pienten tyttöjen ja poikien kanssa.

  Lapselle on helpompi kertoa Jumalan Luomakunnasta ja sen... luomisesta. Se on jopa jännittävää ja kiinnostavaa kuultavaa.

  Muistan kuinka tytöt silmät pelästyksestä suurina kuuntelivat kun Jeesus huusi myrkylle : VAITI, Ole hiljaa !! Ja myrsky tyyntyi.

   

  Niin on tyyntynyt omatkin elämäni myrskyt vähitellen, yksi kerrallaan, eivätkä aina kovinkaan helposti.

  En käy niistä todistamaan, mutta paljon on Kristuksella ollut työtä kanssani. Olenkin omistanut itselleni lauseen, en muista kenen sanomat: KYLLÄ Herra kukkonsa kynii !. Gosganissa on mukavia hyviöitä, joista yksi lemmikkini on kana jolla on haavi 

   

  R-m ( kana-mummi )

  ---

• Lämmin kevätkesän ilta ajatuksineen31.5.2024 klo 20:37  Kommentoi (0)

  Istuin hetken parvekkeella ja nautin jo hiukan leppeämmästä lämmöstä.

  Nyt jo voi availla ikkunoiden tuuletuslasit . Se helpottaa kun päivä on ollut kosteanlämmin, helteinen jopa.

  Äskeinen lämpö ja pihan puiden tuoksu toi muistoja vuosikymmenien takaa. Varmasti en muista oliko ranta jossa olin taas olevinani Hämeenlinnan Ahveniston ranta, Lahden Joutjärven Möysän ranta  vaiko Mukkulan ranta tässä lähellä.

  Saattoi olla että olin yksin, jopa ennen naimisiinmenoani, mutta elävästi koin makaavani kesäiltana puun alla rannalla ja oli suloisen lämmintä, ja tyyntä niin kuin nyt on.

  Kuuma ei ollut, siitä en pidäkään.Muisto oli mukava. Menin myös uimaan ja vesikin oli lämmintä, taisi olla elokuu sittenkin. Eikä se voinut olla Appara koska siellä ei ollut puita, vaan hietikko.

  Vesi tuoksui ja lehtipuut tuoksuivat, mutta ei juhannuskoivujen tapaan, vaan väkevämmin. Eilen sateen jälkeen tuli juhannuskoivujen tuoksu, ja luulin haistavani myös savun hajun.

  Koivupuun palaessa savussa on sen ominaishaju. Sen tuntee jokainen puita polttanut.

  Tässä on lähellä taloja joissa on takkoja. Niitäkin joku saattaa ainakin kylminä talvina lämmittää. Ehkä ei näillä ilmoilla, kuvittelin vain.

  Grillimakkaran ja grillatun lihan tuoksu tulee  usein naapuripihan grillistä tai yläpuoliselta parvekkeeltakin. Silloin tulee nälkä.

  Nyt tuli ruisleivän himo juuston ja korppukinkun päälystäminä. Paljon ei haluta punaista lihaa syödä, kun se kuulema lihottaa. Hah hah !

  Tähän ikään olen lihonut ja laihtunut kymmenen kertaa. Nyt voin olla tämä mikä olen, sopiva.

  Lääkäri oli oikein tyytyväinen labrakokeiden tuloksiin. Vain yhtä korjataan uudella lääkkeellä.

   

  Nyt voileivän tekoon !   R-m

  ---

• Lähimmäisyys ja yhteisöllisyys29.5.2024 klo 21:23  Kommentoi (0)

  Yhteiskuntaa on viime vuosina vaivannut sota Ukrainassa, koronapandemia , Israelin toimet Gazassa ja kotimaan lasten ja nuorten pahoinvointi ikävine ilmiöineen.

  Kristitty pohtii onko tämä nyt sitä ahdistuksen aikaa . Merkit maanjäristyksistä, maanvyöryistä, suurista tulipaloista , ilman saastumisesta ja vesien myrkyttymistä voivat enteillä tuota pelottavaa aikaa.

  Kaikkien näiden asioiden takia olisi aika tarkastella käyttäytymistään.

  Olenko noudattanut annettuja ohjeita ympäristön säilyttämiseksi. Olenko auttanut lähimmäistäni hädässä. Olenko antanut  tukeani  jälkeläisille, ja myös muillekin missä sen tarvetta näen. Pyytämättäkin, ja niin ettei toinen käsi tiedä mitä toinen tekee. Eli numeroa tekemättä mistään.

  Antaessaan saa, hyvän mielen ,ja ruumiillisista ponnisteluista hyvät unetkin kaupan päälisiksi.

  Yhteisöllisyydestä puhuu eduskuntakin ja lähimmäisyydestä kirkko. Ymmärämmekö mitä se tarkoittaa.

  Ei tarvitse olla näinkään vanha kun muistaa että  kansallaamme on ollut paljon karttuisampi käsi.

  Kaikenlaista tehtiin talkoilla niin maaseuduilla kuin kaupungeissa.

  Monet yhdistykset, etenkin urheiluseurat toimivat pitkälti juuri talkoovoimin.

  Lahden Hiihtoseura täällä Lahdessa teki Salpausselän kisat tuhatpäisen talkooväen voimin. Palkattuja ei ollut paljon.

  Yhteisheenki oli hyvä ja palkkiona ehkä kakkukahvit ja pipo. Näin ei ole enää.

  Urheilu on pelastanut monet nuoret pois huonoista harrastuksista. Tämän pitäisi herättää lasten vanhempia edistämään lapsien pääsyä urheilun pariin. Sieltä saa myös kavereita. Ne tuntuvat olevan monilta nykynuorilta vähissä.

  Kun ollaan yksin, ja koulussa kiusataan, tulee mieleen kaikenlaista pahaa. Sen seurauksia on jouduttu tämän vuodenalun aikana kohtaamaan.

  Ja rukous maamme puolesta on tärkeämpää nyt kuin vuosikymmeniin !

   

  R-m

   

  ---

• Linnuista25.5.2024 klo 19:53  Kommentoi (1)

  Linnuilla on luonteensa ja tehtävänsä sanansaattajina. Ne kertovat vuodenaikojen tulosta ja menosta, säätilat ne vaistoavat ja käyttäytyvät niiden mukaan.

  'Vanha kansa'  koki monenlaisia merkityksiä eri lintujen suhteen. Me vanhemmat ihmiset olemme kuulleet palokärjen koputuksen pihassa merkitsevän sairautta tai kuolemaa. Tosiasiassa se kai koputtelee puutsa ,ja etenkin lahosta kannosta syötäviään. Niin olen nähnyt mökillämme tapahtuvan.

  Mökin nurkalla oli laho koivun kanto ja siitä se suuri palokärki nokki toukkia niin että lahot lastut lentelivät.

  Mökillä näkikin paljon linnustoa. Kurjet tulivat keväisin läheisille soille pesimään. Meidän lähellä oli niille mieluiset ruokamaat. Oli heinä- ja viljapeltoja joista löytyi sammakoita tai niittokoneen alle kuolleita jyrsijöitä.

  Järvellä soutelivat kuikat, joita sanottiin kaakkureiksi, mutta kuikka oli oikea rotumäärite.

  Tietysti oli heinäsorsia ja telkkiä, mutta myös härkälintu asusteli silloin siellä lahdenpoukamassa monia vuosia.

  Pöllöihin tutustuimme aivan mökin nurkalla jossa ison kuusen juurella mieheni piti loukkua supikoiraa varten. Pani syötiksi särjen tai lahnanläpykän, Niin, eikös eräänä aamuna loukussa itkenyt sarvipöllön poikanen.  Se oli puusta kai pesästä pudonnut. Nostettiin puun oksalle. ja emo tuli pian sen luo. Sinä kesänä näimme usein ison sarvipöllön istumassa puun oksalla.

  Lehtopöllöt liitivät iltakävelyillä mme päälakea hipoen kun oli jo lähes pimeää. Poikasiaan nekin suojelivat liikkujilta.

  Yhtenä kesänä aamuisin isot kulorastaat käyskentelivät pihanurmikolla. Ruokaa ne siinä etsivät.

  Isolepinkäinen jemmasi saalistaan istuttamalla sen piikkilangan piikkiin.

  Maalla tutustui moniin lajeihin, mutta myös kaupungissa oli niin.

  Asuimme lähellä Vesijärven rantaa, ja siinä oli oikein lintujen tarkkailutornit ja aikaisemmin myös Helsingin Yliopiston vesilintujen laittamat telineet veden päälle. tutkimuksia varten. Silloin nokikana oli päivittäinen näky siinä ruovikon reunalla. Ei ole enää.

  Myöhemmin ilmestyi mm. harmaahaikara. Sen äänen kyllä tuntee kunhan on oppinut. Kuin pulloon puhaltaisi.

  Rannan tervalepissä näin pikkutikkoja ja lähellä myös urpiaisia. Taviokuurnakin söi pihlajanmarjoja pihassamme ja kerran lensi varsinainen harvinaisuus, kuhankeittäjä pääni yli.

  Sepelkyyhkyt kehräsivät ja kuhertelivat suuren tammen oksalla, aina samalla joka vuosi.

  Puukiipijä, pyrstötiainen ja harmaapäätikka tilivat tutuiksi. Punarinta, mustarastas ja puukiipijä ovat suosikkejani, jokainen omalla olemuksellaan eri lailla viehättäen.

  Ei tiaisissakaan, niinnä kaikissa lajeissa, ole mitään vikaan. Sinitiainen on niistä rohkein ja tarvittaessa röyhkeä.

  Minulla oli vuosikausia oma lemmikkivaris, Klaus nimeltään. Syötin sitä lähes kämmeneltä, niin tutuiksi olimme tulleet. Sen vaimo ja pesä olivat vastapäisen harjanteen suuressa männyssä. Koskaan en nähnyt sen poikasia, vaimon joskus. Se oli aika töykeä rouvalleen kun jakelin niille ruokaa pihalle.

  Tätähän olisi vielä vaikka kuinka, matkoilta saatuja kokemuksia , mutta nyt riittää.

   

  R-m

  ---

• Eläinten elämää elämässäni25.5.2024 klo 15:24  Kommentoi (0)

  Olen perinyt kannakselaiselta isältäni eläinrakkauden. Äiti taasen ei kovinkaan paljoa välittänyt 'elikoista'. Ne sotkivat ja niitä piti ruokkia! Isä piti kissoista ja minäkin aluksi, mutta sitten kun valkoinen kissanpoikani kuoli ruttoon sen tapauksen suru piti minut erossa kissasta kauan. Se kissa oli kuurokin, albiino kun oli.

  Isällä oli kissa nimeltä Pekka. Se oli hurjaluonteinen kolli, jotka kevättalviset ottelut toisten kollien kesken oli vienyt puolet toisesta korvasta. Naamassa sillä pysiyi pitkä raapaisun jälki loppuun asti. Lisäksi se oli aika vihainen luonteeltaan. Se hyökkäsi jos sitä joku häiritsi.

  Pekan kuoltua haimme naapurista mustan narttkissan, Se muutti maalle mieheni kotiin navettakissaksi olosuhteiden pakosta. Vanhempani muuttivat kaupunkiin eivätkä enää kissaa tarvinneet. Mari-kissasta anoppini sai hyvän  navetta- ja hiirikissan. Se kuulema kantoi pyydystämänsä hiiret aina karjakeittiön lattialle, näytille arvattavasti. Se eli kauan, teki monet poikueet naapuritalojen poikakissoille, mutta senkin loppu oli surullinen. Jotakin myrkkyä se oli syönyt. Ehkä joku  sen saalistamista, ja syömistä  hiiristä tai rotista sisälsi myrkkyä.

  Tässä vaiheessa minut oli todettu erityisen allergiseksi kissoille, hevosille ja heinätöille. Eläinten epitelit ja kasvien siitepölyt aiheuttivat ja aiheuttavat edelleen silmien kutinaa, nuhaa ja astmakohtauksia.

  Ihmeellisesti koirat ovat sopineet kaikesta huolimatta minulle.

  Niitä on ollut kolme, kaikki lintukoirarotua. Mieheni on ollut innokas metsämies, ja siksi koirat on hankittu sen mukaan. Springerspanieleista Busse ja Basso, etenkin Basso ,oli minun koirani. Viimeisin oli Ranskasta haettu Boubonnaisen seisoja, ja narttuna se piti enemmän miehestäni.

  Basso oli hyvästä kennelista, sen kasvattaja oli kasvattanut yhden uroksen joka oli muotovalio ja voitti useita kilpailuja Suomessa. Se koira osallistui myös kansainvälisiin kilpailuihin.

  Meidän Basso oli sellainen mammanpoika ettei se malttanut näyttelykehässäkään kiertää kurkkimatta mamia, minua.  Tytär ei saanut sitä kunnolla esitettyä. Ei sitä hylätty, muistaakseni, mutta ei palkittukaan.

  Tytär on myös eläinrakas. Hänellä on ollut koiria ja hevosia, Nyt on kissoja puolestaan hänen puolisonsa lemmikkeinä.

  Lapsena olin maalla tätini karjapiikana. Opin lypsämäänkin ja olin kiinnostunut tarkastuskarjakon kirjanpidosta. On minussa muutakin tilastonikkaria. Teen kirjanpitoa eri urheilukiltailuista ja jopa Euroviisuista.

  Tämä ehkä liittyy tähän Älypää-pelaamiseenkin. Haluan tietää ja muistaa.

   

  Linnut ovat luku sinänsä. Ne ansaitsevat oman kirjoituksen.

   

  jatkuu...

  ---

• Elämäni ruoat III23.5.2024 klo 16:47  Kommentoi (0)

  Kun lapset oli saatu kasvatettua aikuisiksi alkoi puolisoni jälleen metsästää.

  Maalaistalon poikana se oli hänelle tuttua ja mukavaa harrastusta. Saimme näin myös luomuruokaa pelkän 'kaupanruoan ' lisäksi.

  Suurimmat saalismäärät tulivat hirvistä ja peuroista. Mutta myös lintuja hän metsästi. Jopa metso-paistin jouduin valmistamaan kerran. Vaikka siihen hölvättiin konjakkiakin, ei se minusta ollut läheskään niin hyvää kuin teeri ja etenkin pyy-paisti. Niitäkin maukkaammaksi koen heinäsorsan ja niitähän onkin aika paljon ammuttu ja kokattu. Myös jänis, hyvin riiputettu ja maidossa marinoitu on parhainta luomulihaa.

  Mielusimmat on minulle aina kuitenkin olleet sienet. Juuri äsken söin jo toiseen kertaan tänään mustatorvisienikeittoa. Valmistin sen kevätsipulin, kana- ja lihaliemen, kerman, mausteiden ja suurusteen kera. Lopuksi kourallinen tai pari emmental-raastetta. Parvekelaatikossa on minulla nykyisiin ruokahommiini yrttejä . Persiljaa otinkin sienikeittoon, sekä muutaman oksan timjamia.

  Nyt ei enää tule itsepyydettyä kalaa eikä lihaa muuten kuin lahjaksi sukulaisilta. Eikä enää liha maistukaan kuten ennen. Nyt, lääkärinkin määräyksestä, keskityn kasvisruokiin. Kaupoista saa vaikka minkälaisia  'etelän-hetelmiä'  joten nyt tämä on  jo helppoa.

  Toisin oli lapsuudessa. Oli peruna, porkkana, lanttu, punajuuri, ja kaali. Oli omena, appelsiini ( sekin oli minulle uutuus 1940-luvun lopulla )sekä metsämarjat. Mansikatkin , siis puutarhamarjoina,tulivat elämääni vasta n. 1955.

  Sen olemme puolison kanssa kumpikin huomanneet, että mikä meille on maistunut lapsina, oman äidin laittamana, maistuu edelleenkin.

  Niimpä, vaikka Italian ruoat on maukkaita ja venäläiset sitäkin maukkaampia, ei äidin

   

  R-mkeittämää hernerokkaa tai hiilisilakoita voita mikään !

   

  Loppu !     ( tällä erää )

  ---

• Elämäni ruoat II23.5.2024 klo 14:33  Kommentoi (0)

  Aluksi pyydän anteeksi useita lyöntivirheitä. Näköni on huono.

   

  Teini-ikäisenä opin koulun taloustunnilla joitakin ruokia ja leivonnaisia joita äitini ei tehnyt.

  Muistan oppineeni leipomaan teeleipää, tuulihattuja ja kaneliässiä. Niitä olin saanut mummolassa ja tätilöissä, mutta äiti ei ollut innokas ruokien harrastaja. Hän oli käsityöihminen.

  Opin opettajalta myös erilaisten mausteiden käytön, ja jopa paprika tuli tutuksi 1950-luvun lopulla.

  Äidin laittamat maksapihvit ja paistettu hauki olivat kyllä hyviä ja erikoisen hyviä olivat hänen perunapiirakat. Niitä puolisoni yhä muistelee.

  Rosollia ei meillä kotona ennen syöty jouluisin ennen kuin minä aloin sitä valmistaa. Lasimestarin silliä samoin.

  Rannikon kasvattina äiti laittioi hailia monella tavoin, myös valurautaeissa paistinpannussa vedessä, suolassa, sipulissa ja pippureissa keittäen.

  Kasvimaan anteja kesällä olivat mansikat ja salaatti. Salaattiin ei lisätty muuta kuin kastike ja se tehtiin kovaksikeitetyn kananmunan keltuaisestä joka hierrettiin suolan, sokerin ja sinapin kanssa . Lisättiin kerma ja kermaan hiukan etikkaa. Nyt oli salaatikastike valmis. Keitetyn munan valkuainen silputtiin ja käytettiin salaattivadin koristeluun.

  Hilloamista riitti syksyisin, ja erikoisinta jota en ole muualla nähnyt oli kun mustikat kiehautettiin ja löysä hilloke, ilman sokeria .kaadettiin kuumiin  lasipulloihin trattia apuna käyttäen. Vispilan varvulla autettiin keitosta sisään ja sitten pullot korkitettiin ja hartsattiin.

  Talvella siitä tehtiin mustikkasoppaa tai mehua, lisäten sokeria.

  Ei ollut pakastimia vielä silloin.

  Oma itsenäinen ruoanlaitto alkoi avioiduttuani. Miehet muistavat kyllä ensimmäiset kaalikeittoni, lammaskaalin. En saanut sitä millään kypsäksi.

  Mannapuuro, mustikkakiisseli ja riisimurot olivat aamiaisruokaa. Samoin Weetavix´t jotka liotettiin maitotilkassa. Rymdi-mehun maun muistavat lapseni, samoin katkarapukeiton, pussikeiton siis. Ja tietysti maksalaatikon.

  Lihapullat, makaroonilaatikko, nakkikastike, arkiruokaa kaikki, ja ovat yhä.

  1970-luvulla tulivat pizzat kuvioon. Niiden versioita olen tehnyt satoja, myös itsepoituista tateista ja kantarelleista.70-luvulla meillä oli mökki ja kalavesi viereeä. Verkkoa, katiskaa , rysää ja onkea oli kiva käyttää kesä-aamuisin. Etenkin saaliin nouseminen verkosta oli jännittävää. Yhä katselen samoin tunnoin telkkarista kun kalanpyydyksien nostamista näytetään.

  Joskus saimme liikaakin haukia ja lahnoja. Niitä jaeltiin sukulaisille ja naapureille. Aluksi minullekin maistuivat uunihauki  ja -lahja, mutta liika on liikaa ! Ainoastaan savulhnaa syön, ja sitäkin parempaa on kiukaan uunissa hiiloksella paperissa paistettu kala.

   

  Seuraavaksi ruokia riistasta, jota mieheni saalisti...

  ---

• Elämäni ruoat23.5.2024 klo 10:28  Kommentoi (0)

  Olen jo ikäihminen ja muistan sodan jälkeisen pula-ajan. Ruoassa se kai eniten tuntui, mutta ei lapsi sitä oikein ymmäränyt. 1950-luvulla oli jo kouluruokaa. Oli puuroja ja keittoja, mutta ei muistaakseni kastikkeita ainakaan alkuvuosina. Syötiinkin syvistä emalikupeista, sellaisita harmaista joissa oli pilkkuja.

  Kotona äiti koitti parastaan ja isä auttoi, hän oli ahkera sienestäjä ja marjastaja. Talveksi laitettiinn kellariin tiinut puolukkasurvosta ja suolasieniä. Perunaa saatiin omasta maasta ja jauhoja ja puuroksia mummolasta.

  Emme asuneet kovin hyvien kalavesien äärellä. Kerran pari kuukaudessa kävi kadullamme  kalakauppias  silakkakaupoilla. Hän kulki hevosella eikä mitään kylmälaitteita tietekään ollut. Haju oli sen mukainen! Muistan yhä kuinka hän mittasi kalaa sellaiseen verkkopussiin, ja pani sen sitten puntarin nokkaan. Omaan astiaan ostettiin.

  Joskus kalalaatikossa silakoiden seassa mönki minusra inhottavia kilkkejä. En olekaan niitä sen jälkeen nähnyt.

  Lapsuuteeni kuuluu myös ravustus. Sekkujen kodin ohi virtasi ja virtaa edelleen Virojoki, ja siitä sai silloin melko hyvin rapuja. Serkkuni pyydystivät niitä ja myivät haminalaiseen hotelliin. Olen minäkin ollut rapumerroilla, ja keittänyt muuripadassa suuria määriä tätä herkkua !

  Lapsuuden herkkuihin kuuluivat hellan liitalla ( metallipinta ) paitetut lantun ja perunan viipaleet. lanttuihin siirappia ja perunoihin ripaus suolaa, a´vot ! Niin tehtiin myös leipäviipaleille. Silloin ei tunnettu nimikettä paahtoleipä.

  Koulun helmipuurosta en tykännyt, mutta minulle on aina ruoka maistunut hyvin. Myös sipatti ja tilliliha, joita nykylapset inhoavat.

  lLittelen niitä  yhä kerran-pari vuodessa.

  Kaupassa ei karamellipuolella ollut paljon mitään. Oli sentään lakrisia, piippuin, paloina ja patykoina. Oli aniskaramellit ja eucaleptu, sekä fazerin sekalaikset. Suklaata sain kai vain jouluna.

  Tämä oli varhaisen elämäni ruokamuistelo.

   

  jatkuu...

   

  R-m

  ---

• Elämäni kirjat21.5.2024 klo 19:05  Kommentoi (0)

  Onko vain sattumaa, että olen tuhansien lukemieni kirjojen joukosta poiminut kärkeen kaksi aivan äskettäin lukemaani teosta. Tämä saattaa johtua myös kuuntelemisen helppoudesta  verraten huonosti näkevän vaivalloiseen etenemiseen. Saattaa johtua myös hienoista lukijoista, jotka kumpikin ovat ammattinäyttelijöitä. Pirkko Saisio lukee itse kirjansa Passio, ja Tuomas Kytömäki tulkitsee hienostuneesti Marcus Aureliuksen teoksen Itselleni.

  Nämä kaksi huimaa kokemusta ovat aivan erilaiset. Saisio reväyttää Passiossa auki koko salatun ajatusmaailmansa. Myös kristityn Pirkko Saision, johon sain hiukan tutustua Heini Junkkaalan kirjassa Sopimaton. Saision värikylläinen kerronta vertautuu minulle Tuhannen ja Yhden yön satuihin.

  Näin minäkin pääsin ennakkoluuloistani, mikä oli erinomainen kokemus, ja on mielestäni kenelle vain.

  Vaikka ihmisen on leimauunut, leimattu, jopa itse auttanut leimautumiseesa, on hänessä aina myös muuta. Sitä alkuperäistä luotua mihin matkalla ei ole päästy vaikuttamaan.

  Marcus Aureliuksesta on minulla vain kaukainen ja hämärä muisto historiantunnilta koulussa. Rooman keisari, se hän oli, mutta että tällainen ajattelija ! Filosofi hienoimmasta päästä, mielestäni. Helppotajuinenkin, sillä ajatelmat eivät ole ylipitkiä. 

  Kirjoissa yhtälailla nautin historian värikkyydestä, seikkailuomaisesta kerronnasta kuin sitten toisesta ääripäästä. Sitä edustavat myös Joel Haahtelan pienet kirjat. Tunnistan Haahtelan ortodoksisuuteen kääntyneenä veljenäni. Mystiikka elää myös hänessä ja niin kai myös minussa ,jos itse osaan itseäni arvioida. Ainakin pidän syvällisestä ajattelusta.

  Sitä edustaa myös Olli Jalonen sekä vaimonsa Riitta Jalonen jonka kirjan Kirkkaus koin erityisen koskettavaksi. Janet Frame, uusseelantilainen kirjalija oli vaikuttava tavata myös hänestä tehdyssä elokuvassa.

  Kaikista ja kaisessa olen eniten kiinnostunut ihmisestä ja hänen elämästään, kohtalosta tai johdatuksesta, miten vain halutaan.

   

  R-m

  ---